Kansallismielisyydestä

[Vörå]

En tiedä uskaltaako sitä tälläisenä epänuivana avata täällä ketjua, ja vieläpä aiheesta, jonka kuvittelisi olevan foorumin asujaimiston sydämiä lähellä... Mutta pyrin pieteettiin.

Kuumeista ja siten harvinaisen rauhallista lasta tänä aamuna paimentaessani on ollut aikaa katsoa von Baghin erinomainen dokumentti Juhani Ahosta ja siitä hämmästyttävästä taiteilijayhteisöstä, jonka jäsen hän ja perheensä olivat, ja se sai ajattelemaan Suomen ällistyttävää transformaatiosta reippaasti alle kahdessa vuosisadassa Euroopan ikimetsäisestä erämaasta jälkiteolliseksi, jälkimoderniksi korkean teknologian kansainvälistyneeksi palveluyhteiskunnaksi. Tässä nopeudessamme olemme poikkeus länsimaiden joukossa, teollinen aika jäi meillä ällistyttävän lyhyeksi, kun monin paikoin ikimuistoinen maatalousyhteiskunta äkkiä katosi ja sen korvasi moderni kulutusyhteiskunta.

Olen suomalainen patriootti: suhtaudun ihaillen Suomen tasavallan vaiheisiin 1900-luvun verisen kaaoksen keskellä, ja ihaillen niihin, jotka hyvin idealistisesti lähtivät tänne rakentamaan itsenäistä demokraattista ja liberaalia tasavaltaa. Vaikka jatkuvasti ollaan jäätykin täydellisyydestä, osin hyvin pahastikin niin edistys on voinut jatkua meidän historiattomiin päiviimme asti. Olen sen verran ikääntynyt ja kotoisin sellaiselta seudulta ja omaten sellaisen koulutuksen, ettei uskoakseni tämä vanha esi-postmoderni Suomi ole minulle ihan mysteeri, sen todellisuus ja elämänrytmi - sen radikaali eroavaisuus nykymaailmasta.

Emme voi erottaa Suomen tasavallan syntyä ja eloonjäämistä sen suomen- ja ruotsinkielisestä kansasta, sen kansan kulttuurista ja vaiheista. Tässä suhteessa olen myös suomalainen, tai kai kirjaimellisesti, suomenmaalainen, nationalisti. Mutta olemme päättäväisesti, sitkeästi luoneet valtion ja sitkeästi puolustaneet valtiota, jonka kansalaisuus ei perustu etnisyydelle vaan laille, etnisesti sokealle kansalaisuudelle, ei kansallisuudelle. Olemme olleet länsimaa länsimaiden joukossa. Edistykseen, lineaarisuuteen, avoimuuteen uskova ja näihin luottava.

Von Baghin kuvaamat taiteilijat, jotka pitkälle loivat kansakunnan omakuvan, liittyvät juuri tähän traditioon, läntisyyden, kansainvälisille vaikutteille avoimeen traditioon. Tämän pohjalta he loivat ainutlaatuisesti, ainutlaatuisen suomalaisesti taiteensa. Mitä olisimme ilman näitä vaikutteita? Gallén-Kallela ikävöi Pariisista korven hiljaisuuteen (eikä se metsä kauheasti muistuttanut suurinta osaa nykymetsistämme), mutta hän toi mukanaan olennaisia vaikutteita Pariisista (ja myös Afrikasta).

Niinpä olen vähän huolestunut siitä, että kansallismielisyys jäisi nykymaailmassa vain nuivaksi, kovin kapeaksi arvoksi. Jolla muuten monin suhtein tuntuu olevan vain kapea, jälkimoderni näkökulma vanhaan esi-moderniin Suomeen. Jääkiekon MM-kisojen juhlinnan humalainen lippumeri on ehkä ominta nuivaa, hommalaista nationalismia, ei ylioppilaiden hiljaiset, vanhanaikaiset soihtukulkueet jossain joulukuun rännässä. Ei ehkä ole enää mitään suoria muistoja, suoria yhteyksiä siihen maahan, josta Aho, josta Linna kirjoitti. Idealisoidaan jotain ihan abstraktia, kaikesta irrallista fiktiota leijonakorut heiluen.

Mutta tähän vain rohkeasti opponoinnit, mitä oikein kansallismielisyys merkitsee tähän foorumiin kirjoittaville Suomen kulttuurista ja etnisestä yhtenäisyydestä huolestuneille? Missä se kiteytyy?

[AstaTTT]

Pikainen vastaus, palaan tähän. Tämän hetken haaste on se, ettemme pysty pitämään omista kansalaisistamme kunnolla huolta ja tarjoamaan heille ihmisarvoista elämää, ja samaan aikaan päästämme maahan jopa toisen mantereen rikollisaineksia ilman papereita, ja heille, ja heidän "perheilleen", tarjotaan perheenyhdistämisen kautta parempaa elämää kuin omille kansalaisillemme.

Kun tuo yhtälö on ratkaistu niin, että suomalaiset, tämän maan rakentajien jälkeläiset, ovat vähintään samalla viivalla maahanmuuttajien kanssa sosiaali- ja muissa eduissa, olen valmis miettimään monikansallisuutta uudelleen. Vasta sitten.

[Maisterinna]

Hieno kirjoitus. Minulle kansallismielisyys tarkoittaa ennen kaikkea kansallista luonnetta. Pidän suomalaisesta rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä, hiljaisuudesta, luotettavuudesta, tehokkuudesta. Näitä käsitteitä ei mitenkään voi yhdistää kaikkiin kansoihin. Itse en tahdo asua maassa, jonka kansalaisia pidän pääsääntöisesti epärehellisinä, kieroina, meluisina, epäluotettavina, laiskoina. En myöskään tahdo Suomeen paljon ihmisiä tuollaisista maista. Siitäkin huolimatta, että sellaisella kansalla olisi positiivisia stereotyyppisiä piirteitä, jotka suomalaisilta puuttuvat: avoimuus, huumori, spontaanius, iloisuus, kannustavuus. Huom. nämä stereotypiat ovat siis kaikki yleistyksiä, eivätkä päde yksittäisiin ihmisiin. Jokainen Pohjoismaiden ulkopuolella reissannut ja varsinkin asunut tietänee, mistä puhun. Valitettavasti nämä asiat ovat kategoriassa tabu näinä aikoina, kun pitää hokea, että kaikki ovat ihan samanlaisia täällä, Afganistanissa, USA:ssa, Libyassa ja Somaliassa. Mutta kun eivät ole edes Iisalmessa ja Helsingissä!

Taiteet ja musiikki eivät minun mielestäni ole maakohtaisia, vaan ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, kuten tieteetkin. Tietenkin voin nauttia venäläisestä kirjallisuudesta, arabialaisesta musiikista, japanilaisesta elokuvasta ja italialaisesta maalaustaiteesta amerikkalaisen kirjan kera ja kiinalaisen aterian äärellä - ilman, että kansallistunteeni siitä häiriintyy.

Lisäys:
Ainiin. Tabuhan siis ei ole luetella positiivisia asioita muista kansoista (paaaljon palveluhenkisempiä kuin suomalaiset... ottavat vanhukset huomioon... hymy... tai luetella suomalaisten negatiivisia piirteitä. Mutta asian toteaminen toisinpäin on tabu ja rasismi.

[IDA]

Tässä nopeudessamme olemme poikkeus länsimaiden joukossa, teollinen aika jäi meillä ällistyttävän lyhyeksi, kun monin paikoin ikimuistoinen maatalousyhteiskunta äkkiä katosi ja sen korvasi moderni kulutusyhteiskunta.

Itse asiassa emme ole poikkeus. Teollistuminen tapahtui muualla samaan aikaan. Kannattaa muistaa, että kaikista maailman paikoista Tamperetta valaistiin ensimmäisenä sähkövaloilla.

Niinpä olen vähän huolestunut siitä, että kansallismielisyys jäisi nykymaailmassa vain nuivaksi, kovin kapeaksi arvoksi. Jolla muuten monin suhtein tuntuu olevan vain kapea, jälkimoderni näkökulma vanhaan esi-moderniin Suomeen. Jääkiekon MM-kisojen juhlinnan humalainen lippumeri on ehkä ominta nuivaa, hommalaista nationalismia, ei ylioppilaiden hiljaiset, vanhanaikaiset soihtukulkueet jossain joulukuun rännässä. Ei ehkä ole enää mitään suoria muistoja, suoria yhteyksiä siihen maahan, josta Aho, josta Linna kirjoitti. Idealisoidaan jotain ihan abstraktia, kaikesta irrallista fiktiota leijonakorut heiluen.

No just, just. Et ole ilmeisesti seurannut lainkaan mitä "hommalaiset" ovat nationalismista sanoneet ja esität itse rakentamasi karikatyyrin "hommalaisten" näkemyksenä.

Lyhyesti ja yleisesti: Patriotismi on yksinkertaisesti isänmaallisuutta, rakkautta isänmaahan ja sen kulttuuriin. Kansallismielisyys on poliittinen aate, joka perustuu idealle, että kaikilla kansoilla on oikeus hallita itseään.

[Vörå]

Jaa, varmasti on ylipäänsä vaarallista ja subjektiivista kiteyttää jotain suurta keskustelufoorumia - mutta vähän vaikuttaisi silti, että mitä nuoremmasta ikäluokasta puhutaan, sitä jotensakin yleispätevämpää, ohuempaa, ei-paikallisempaa on täkäläinen nationalismi.

En mitenkään kauheasti paheksu jotain "Kiitos 1939-45" t-paitoja (radikaalisti parempia ovat kuin punatähdet tai sirpit ja vasarat), mutta jotenkin tuntuu vähän hollywood-tyyppiseltä supistaa noita vuosia (ja sitä sukupolvea ja yhteiskuntaa) ihan tuollaiseen kiteytykseen. Vaikuttaisi vain että siinä myös pitkälle kiteytyy nykypolven nationalistisen osan historiakäsitys. Sodasta ilman suurempaa taustaa nykyhetkeen, joka myöskin näyttäytyy ilman suurempaa taustaa. Elämme historiatonta aikaa.

Nationalismi ei todellakaan ole automaattisesti tuomittavaa, mutta se voi saada kapean, etnisen ja poliittisesti usein autoritäärisen sisällön tai sitten avaramman, ei-etnisen, valtiomuotoon ja demokratiaan kiinnittyvän määritelmän. Tätä jälkimmäistä kutsun usein patriotismiksi, ja sikäli kun nationalismi saa hyvin ekslusiivisen, etnisen sisällön, en ole nationalisti.

Silti uskon ihan hyvin tuntevani tämän maan parin viimeisen vuosisadan menneisyyttä, jonkin verran myös suoraankin sen maatalous-yhteiskunnan, maatalous-kulttuurin todellisuutta. En suhtaudu siihen nostalgisesti, mutta en myöskään yksinomaan negatiivisesti, paljon on saavutettu, paljon menetetty. Mutta nykyinen tiukka nationalismi tuntuu olevan minusta irrallaan myös tuosta menneisyydestä, ei pelkästään liberaalista nykyisyydestä. Toki tämä näkyy paljon laajemminkin: ei ole ylipäänsä enää kosketusta menneeseen, monessa suhteessa voisimme yhtä hyvin olla Belgia, Tanska, mikä tahansa hedonistisesti kuluttavan ja itsensä tukahduksiin viihdyttävän jälkiteollisen lännen osa.

[sivullinen.]

Hienoja ajatuksia Vöyri. Olen itse sen verran nuorempaa ikäluokkaa etten voi sanoa täysin ymmärtäväni mitä perinteinen suomalainen mielenkuva todellisuudessa sisältää. Jonkinlainen sisäinen kaipuu minulla on kuitenkin noussut sen tavoittamiseksi. Liiallisen kulutusyhteiskunnan palvonnan ja omien (sanotaan nyt vaikka) epäonnistumisten ja turhautumisen kautta, olen alkanut muuttaa itseäni siihen suuntaan. Sisäinen liekki on vetänyt minut tutkimaan Suomen historiaa - ensin historian kirjoista, sittemmin kaunokirjallisista teoksista, ja kaipuu vienyt minut yhä useammin metsän siimekseen. Vasta siellä olen tajunnut Suomen luonnon kauneuden ja oppinut ymmärtämään edes hieman miltä ihmisistä on täällä kautta aikojen tuntunut. Se ympäristö ja se kokemus selittävät niin paljon kaikesta.

Toinen pyhä asia minulle on sauna. Tämä sielujen temppeli, joka on säilyttänyt perinteisen muotonsa paremmin kuin mikään muu. Savusauna on kaikkein paras, kesämökin rantasauna helpoin ja suosituin ja jopa citykerrostalon sauna edustaa pakopaikkaa kulutusyhteiskunnan tarkoituksenmukaisettomuudesta. Jos saunan saisin, niin voisin tuntea oloni kotoisaksi missä päin maailmaa tahansa. Vaan mielelläni säilyttäisin myös metsän, ja sen antimet. Monia muita perinteisiä suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia piirteitä herättäisin henkiin. Niitä en tunne, mutta mielelläni tuntisin. Ahon kuvaama maailma tai Eino Leinon tai Santeri Ivalon sisältää monia viehkeitä piirteitä. Miten ne toimivat kokonaisuutena sitä en tiedä, enkä sitä miten niitä voisi sovittaa nykyiseen todellisuuteen. Omavaraistalouden lisäämistä olen itse kokeillut ja suosin. Suuremmat kulttuuriset muutokset vaativat kuitenkin yhteiskuntaa enkä voi niitä kokeilla yksin.

[TJK]

Mitä olisimme ilman näitä vaikutteita? Gallén-Kallela ikävöi Pariisista korven hiljaisuuteen (eikä se metsä kauheasti muistuttanut suurinta osaa nykymetsistämme), mutta hän toi mukanaan olennaisia vaikutteita Pariisista (ja myös Afrikasta).

Niinpä olen vähän huolestunut siitä, että kansallismielisyys jäisi nykymaailmassa vain nuivaksi, kovin kapeaksi arvoksi.

Minä olen aina mieltänyt "nuivuuden" vastakohtapariksi "mokutukselle".

En siis pidä niuvuuden vastaisena sitä, että vaikutteita otetaan valikoidusti. Ranskalaisilta voidaan siis oppia jotain korkeakulttuurista samoin kuin kanadalaisilta saatoimme oppia jääkiekon. Opittavaa löytyy varmasti monelta muultakin taholta: japanilaisesti ahkeruudesta, amerikkalaisesta yrittäjähengestä, saksalaisesta tehokkuudesta ynnä muusta sellaisesta.

Niin sanotuksi mokutukseksi lasken sen, että muita kulttuureita pidetään lähtökohtaisesti parempina ja niiden aiheuttamia muutoksia rikkautena. Katson siis, että jos jostain muualta tulee esimerkiksi sellaista uskonnontulkintaa, josta täällä on pyritty puoli vuosituhatta irti, se on taantumista eikä rikastumista.

On täten nähdäkseni suuri ero siinä, onko vaikutteissa kyse Gallén-Kallelan kaltaisen neron tislaamasta aineksesta vai siitä, mitä syntyy törmäytettäessä vaimojaan ja lapsiaan säkkeihin pakottavia kamelipaimenia ja maajoukkuemenestystä alasti keskellä kaupunkia juhlivia putkimiehiä. Silloin kyse ei ole tislatusta aineksesta, vaan nesteistä puheen ollen pikemminkin jostain keltaisesta, joka ei muuten ole sulatettua kultaa.

[Vörå]

Hyviä vastauksia! Ja ajatuksia herättäviä... En kyllä oikein osaa samastua tähän (minusta lähinnä myyttiseen) "suvis"-leiriinkään. En ihan oikeasti ole kauheasti tavannut ihmisiä, jotka hyväksyvät raiskaukset ja pitävät humanitaarista maahanmuuttoa pelkästään hyvänä asiana, jota pitäisi valtavasti lisätä. Ehkä kuljen väärissä piireissä.

Mutta en ole "nuivakaan" - ja vaikka tällä tarkoitetaankin nykykielessä lähinnä humanitaariseen maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia niin kyllä minusta tuo on hyvä adjektiivi laajemmassakin mielessä: hyvin moneen asiaan tuntuu kohdistetun täällä tietty yleinen nuivuuden henki. Ei nähdä kauheasti mahdollisuuksia kehitykseen ja edistykseen, ei kauheasti uskota yksilöiden kykyyn vapautua kulttuurisesta kontekstistaan, kykyyn luoda uutta ja toimivaa, haikaillaan usein takaisin olosuhteisiin, jotka eivät välttämättä kauheasti haikailua kaipaisi.

Suomen maahanmuutto-politiikka on ollut perinteisesti hyvin varovaista, se on sitä edelleenkin (eräs suuri poikkeus tähän oli somalien maahantulo 90-luvun alussa, mikä siinä muodossaan oli mielestäni kolossaalinen, anteeksiantamaton virhe silloiselta poliittiselta eliitiltä). Suomi muuttuu kuitenkin jonkin verran, asiat eivät pysy ennallaan, osa parantuu, osa huonontuu. Suomi ei kuitenkaan uppoa, ei muuta kulttuurista leiriään ei-länsimaiseksi, siinä suhteessa meillä ei ole vähäisintäkään eksistentiaalista uhkaa näköpiirissä.

Se mistä sitten olen huolestunut, on tämä yleinen hedonismin, historiattomuuden ja ylettömän materialismin kulttuuri. Meiltä on kadonnut pitkälti yhteys menneisyyteen ja sitä kautta käsitys historiallisesta muutoksesta ja kansakunnasta kokonaisuutena. Epätäydellisistä mutta kehittyvistä kansalaisista on tullut täydellisiä kuluttajia ja viihdeteollisuuden asiakkaita. Ahon heräävä ja Linnan suuret vaikeudet voittava Suomi on todella, todella kaukana tästä nykyisestä.

No, ehkä tämä on vain tyypillistä vähitellen vanhenevan sukupolven voivottelua, mutta tuntuu vain siltä, etteivät ne tilalle tulevat asiat laadullisesti korvaa niitä menetettyjä, ainakaan kaikissa suhteissa. Nationalismi määrittyi meillä tiettyjen kipuilujen ja konfliktien jälkeen rakentavasti ja liberaalisti, nyt tuntuu siltä, että uusi nationalismi tulee määrittymään anti-liberaaliksi ja valtavirralta puolestaan puuttuu kaikki todellinen vakuuttuneisuus ja ymmärrys siitä, miten valtio on paljon enemmän kuin vain materiaalisen hyvän tuottaja ja jakaja.

Anyway, vähän hajanaista pohdintaa, työ häiritsee netti-keskustelua, ehkä saan myöhemmin jonkinlaisen punaisen langan takaisin tästä sekavasta mietiskelystä.

[kelloseppä]

Se mistä sitten olen huolestunut, on tämä yleinen hedonismin, historiattomuuden ja ylettömän materialismin kulttuuri. Meiltä on kadonnut pitkälti yhteys menneisyyteen ja sitä kautta käsitys historiallisesta muutoksesta ja kansakunnasta kokonaisuutena. Epätäydellisistä mutta kehittyvistä kansalaisista on tullut täydellisiä kuluttajia ja viihdeteollisuuden asiakkaita. Ahon heräävä ja Linnan suuret vaikeudet voittava Suomi on todella, todella kaukana tästä nykyisestä.

Komppaan täysillä!!!

Suurin syy mainitsemaasi materialistiseen historiattomuuden kulttuuriin saattaa olla se, että meillä on yhteiskunnalliset ja taloudelliset asiat olleet mielettömän hienosti mielettömän pitkän aikaan.

Jotkut sukupolveni nuoret koulutetut eurooppalaiset miehet (s. 1960-l loppupuolisko) ja muutama suomalainenkin nuori mies löysivät kansallismielisyyden, yhteisöllisyyden, historian ja henkiset arvot 1990-luvun Bosniasta. Sen maailmankolkan ikävät 20 vuotta nuoret tapahtumat saattavat vain olla valju vihje siitä, mitä kammottavuuksia vielä elinaikanamme tuleman pitää paljon suuremmassa mittakaavassa.

En vain tiedä, että onko ihminen yhteisöllisenä laumana yksinkertaisesti vain niin äärimmäisen tyhmä idiootti, että mainitsemiasi "vanhojen ukkojen" höpinöitä useimmat "nuoret" ihmisyksilöt alkavat pohtimaan tosissaan vasta, kun yksilön henkilökohtaisen "jokapäiväisen" maailman ympärillä riehuu valtaisa väkivalta ja kaaos. Sellainen hävitys ja tuho, että jokaisen ihmispolon on aivan pakko yrittää tappaa lajitovereitaan, että säilyttäisi edes mahdollisuutensa säilyä hengissä.

En vain tiedä, että onko ihminen lajina yksinkertaisesti vain niin suunnattoman typerä, että kollektiivinen henkinen muutos ihmisyhteisössä on mahdollista ainoastaan karmean kollektiivisen väkivallan kautta. Tällä tavoin muodostunut oppi pysyy jälkipolvien muistissa riittävän kirkkaana ehkä kaksi kolme sukupolvea, kunnes se hämärtyy nuorison ja isämaan toivojen mielissä riittävän kaukaisen hämäräksi "vanhojen ukkojen" todellisuudesta irtautuneeksi seniiliksi lööperiksi.

Mutta sen tiedän, että maailmassa riittää Karjalan mäntyjä ja Bosnian kiviä ihan riittävästi vaikka jokaisen sukupolven jokaisen pään vaikka useampaan kertaan kopsauttelua varten. Maailmassa riittää aivan varmasti aina ihan riittävästi sekopäitä, jotka siihen hulluuteen lähtevät mukaan, jos joku kaistapää ensin riittävästi ja riittävän kauan uhoaa.

Mielestäni sanonta: "Nuoret miehet sodat aloittavat, mutta vanhat lopettavat ne!", kuvaa tarkoittamaani tilannetta äärimmäisen hyvin. Nim. vöyri; ehkä meidänkin olisi syytä siirtyä kaikessa rauhassa sinne "vanhojen miesten" osastolle, jotta voisimme lopettaa vaikkapa yhdessä ne sodat, ennen kuin ne ovat edes alkaneet. Tämä on aina "vanhojen miesten" tehtävä, vaikka aina siinä ei valitettavasti onnistutakaan.

Huolimatta siitä, että seuraava iskulause on tällä hetkellä Länsi-Euroopassa kovin "poliittisesti epäkorrekti", pidän sitä parhaimpana tielleni osuneista vain pariin sanaan tiivistettynä kiteytyksenä pienen kansan ajattelun ja toiminnan kollektiivisena ohjenuorana, joka on voitu kiteyttää vain pariin sanaan:

"samo sloga srbina spasama" (lyhenne kyrillisin aakkosin: "CCCC"), joka ilman muodollisia kieliopintoja suorittaneen hyypiön käännöksenä merkitsee suomeksi: "Vain yhtenäisyys pelastaa serbialaiset."

PS: "Vanhojen miesten" olisi syytä juuri nyt olla torkahtelematta, etteivät ne "nuoret miehet" pääse toistuvasti pitämään liian suurta mekkalaa eduskunnassa. Jätetään ne reserviläispuheet ja maastopuvut sinne metsään tai saunaan, kun vedetään liituraita- tai pingviiniasu niskaan.

[Nestori K Kunnari]

"Nuoret miehet sodat aloittavat, mutta vanhat lopettavat ne!"

Elävän elämän esimerkit taitanevat todistaa juuri päinvastaista. Harvoin on tainnut kukaan teini käskeä prikaateja rajankäyntiin naapurin tontille, ellei sitten mukaan lasketa monarkkien aikoja.

[JR]

Minusta kansallismielisyys ei Suomessa koskaan ole ollut mikään päällimmäinen johtoajatus, mutta se on ilmiö, mikä nostaa päätään aina, kun jonkun asian koetaan uhkaavan elämäämme ja oloamme.
Emme kai me suomalaiset ole kovinkaan yhteisöllisiä, emmekä vouhotukseen taipuvaisia noin yleensä, aika paljon meitä saa ärsyttää, ennenkuin reagoimme.

[TJK]

hyvin moneen asiaan tuntuu kohdistetun täällä tietty yleinen nuivuuden henki. Ei nähdä kauheasti mahdollisuuksia kehitykseen ja edistykseen, ei kauheasti uskota yksilöiden kykyyn vapautua kulttuurisesta kontekstistaan, kykyyn luoda uutta ja toimivaa, haikaillaan usein takaisin olosuhteisiin, jotka eivät välttämättä kauheasti haikailua kaipaisi.

Itse en jaa ollenkaan tuollaista näkemystä suomalaisuudesta. Olen kyllä kuullut sen useasti, joten itseään toteuttavan ennustuksen tapaan syntyvää todellisuuspohjaa sille saattaa tosin alkaa syntyä.

Perustelisin omaa, vastakkaista näkemystäni esimerkiksi sillä, että Suomessa otetaan uusia teknologioita käyttöön nopeimmin maailmassa, täällä on maailman toimivin kaksikielisyys ja maailman paras koululaitos. Ihmiset suhtautuvat siis edistykseen jopa innokkaasti, erilaisten kulttuurikontekstien onnistunut vuorovaikutus on heille vuosisatainen todellisuus sekä uutta ja toimivaa on luodaan tarvittaessa häkellyttävällä tarmolla.

Jos suomalaisuus nähdään lukuisten negatiivisten asioiden kollaasiksi, se luultavasti ainakin edesauttaa sitä, että yhteys menneisyyteen ja käsitys historiallisesta muutoksesta ovat vastedeskin heikkoja. Jos kiinnittyminen omaan menneisyyteen on joutavaa haikailua ja kiinnostus kaikkeen muuhun kivakiva, niin seuraukset voi arvata.

Suomen maahanmuutto-politiikka on ollut perinteisesti hyvin varovaista, se on sitä edelleenkin (eräs suuri poikkeus tähän oli somalien maahantulo 90-luvun alussa, mikä siinä muodossaan oli mielestäni kolossaalinen, anteeksiantamaton virhe silloiselta poliittiselta eliitiltä). Suomi muuttuu kuitenkin jonkin verran, asiat eivät pysy ennallaan, osa parantuu, osa huonontuu. Suomi ei kuitenkaan uppoa, ei muuta kulttuurista leiriään ei-länsimaiseksi, siinä suhteessa meillä ei ole vähäisintäkään eksistentiaalista uhkaa näköpiirissä.

Jokaisella on elämässään eksistentiaalinen uhkansa viimeistään muutaman vuosikymmenen päässä. Mutta vakavasti ottaen olet tietenkin oikeassa. Sen tosin lisäisin, että jos arvostaa kehitystä, edistystä, uudistumista ja muuta sellaista, ei minun mielestäni pitäisi voida katsoa puolueettoman humanismin ylenkatseella sivusta, jos niin arvokkaat asiat kuin suomalaisuus tai länsimaalaisuus lakkaavat edistymästä ja ehkä jopa alkavat taantua pois suurista saavutuksistaan.

Nationalismi määrittyi meillä tiettyjen kipuilujen ja konfliktien jälkeen rakentavasti ja liberaalisti, nyt tuntuu siltä, että uusi nationalismi tulee määrittymään anti-liberaaliksi

Minulle liberalismi tarkoitaa yksilöiden vapautta, ja uusi nationalismi on siten mielestäni radikaalistikin liberaalimpaa kuin aiempi. Vanhan nationalismin ytimessä oli kovin usein juuri yksilöiden uhrautuminen (esim. hengellään korpien raivauksen maksaneet piiat ja rengit tai ainakin selkänsä soiden kuokkimiseen uhranneet torpparit). Nykyään sillä ei ole kovinkaan suurta painoarvoa, vaan keskiössä on nimenomaan asettuminen yksilöiden oikeuksia mielellään radikaalistikin rajoittavien kulttuuripiirien vaikutusta vastaan.

[Vörå]

Kiinnostava keskustelu jatkuu! Kyllähän me sotien jälkeen olemme käytännössä olleet erillämme historiasta (hegeliläis-fukuyamalaisittain ajateltuna). Olemme saaneet elää rauhassa, hoitaa yksityisasioitamme, tulla osaksi anglosaksien ylläpitämää globaalia vapaakauppajärjestelmää, muuttua kuluttajiksi ja viihdeteollisuuden asiakkaiksi.

Monissa, käytännössä kaikissa suhteissa tämä on mittaamattoman paljon parempi tilanne kuin olla puutteen ja/tai sodan vainoama kansakunta, kuten pitkään olimme. Mutta kai on perinteinen liberaali refleksi pettyä siihen, mitä vapaudella ulkoisesta pakosta tehdään, mihin se käytetään... Nyt voisimme olla ihanteellisia, terveellä tavalla ylpeitä itsestämme, hyviä, vastuullisia kansalaisia. Mikään merkittävä ulkoinen rakenne ei tätä estä.

Toki voidaan ajatella, että globaali talous ja viihdeteollisuuden tarjoama oopiumi sitä ulkoista pakkoa edustavat - mutta eivätköhän ne ole enemmänkin seuraus ihmisluonnostamme kuin syy siihen mitä olemme.

Staattinen tilanne ei kuitenkaan ole, ja on vaikea kuvitella, että historia olisi ihan kokonaan loppu meidänkään osaltamme. On myös reaalinen mahdollisuus edistykseen ja muutokseen parempaan.

No, tämä nyt lipeää jo aika kauaksi kansallismielisyydestä, mutta varmasti senkin suhteen voi sanoa, että meidän perinteinen, leimallisesti kuitenkin liberaali kansallismielisyytemme on yksi niitä arvoja ja ihanteita, jotka ovat tässä ajassamme ohentuneet ja heikentyneet. Oikeastaan kaikki arvot ja ihanteet ovat.

[ottomatias]

Kannattaa muistaa, että kaikista maailman paikoista Tamperetta valaistiin ensimmäisenä sähkövaloilla.

Kannattaa muistaa, että ennen sitä kun Tamperetta (=Finlaysonin tehdasta) valaistiin, valoja oli jo vaikka missä Amerikan mantereella ja Euroopassakin ainakin muutamassa paikassa. Tampere siis EI missään nimessä ollut ensimmäinen paikka.

Itse asiaan, joka liittyy tähän: Valot kuitenkin saatiin Suomeen kohtuullisen aikaisin (vuosi siis 1882) ja kyse oli ameriikan ihmeestä. Mitä se kertoo sen ajan suomalaisista? Että oltiin kohtuullisen verkottuneita ja kansainvälisiä. Itse asiassa Suomen ei-Suomessa-syntyneiden osuus on vasta nyt palannut samalle tasolle kuin se oli joskus 1700- ja 1800-luvulla, jolloin ulkomaisia vieraita, tutkijoita ja kauppiaita tuli Helsinkiin (ja Viipuriin) ihan merkittävässä mitassa.

[Sunt Lacrimae]

Hieno kirjoitus. Minulle kansallismielisyys tarkoittaa ennen kaikkea kansallista luonnetta. Pidän suomalaisesta rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä, hiljaisuudesta, luotettavuudesta, tehokkuudesta. Näitä käsitteitä ei mitenkään voi yhdistää kaikkiin kansoihin. Itse en tahdo asua maassa, jonka kansalaisia pidän pääsääntöisesti epärehellisinä, kieroina, meluisina, epäluotettavina, laiskoina. En myöskään tahdo Suomeen paljon ihmisiä tuollaisista maista. S

Juuri näin. Toisessa ketjussa taisin sanoa, että ollaan ylpeitä omasta itsestämme koska se viime kädessä tekee meistä meitä vieraskoreuden ja muiden imitoimisen sijaan. Juuri protestanttinen työetiikka ja tietynlainen lakoninen luonne tekee mielestäni suomalaisesta "yleispersoonallisuudesta" arvokasta.

[Pöllämystynyt]

En ole erityisesti kansallismielinen, en ainakaan suomalaiskeskeinen (jos sitä tällä haetaan), vaan puolustan maailmanlaajuisesti jokaisen etnisen ryhmän oikeutta päättää omista asioistaan, omasta identiteetistään, omasta kehityksestään ja luonnollisesta, alkuperäisestä elinympäristöstään. Suomen valtion erityisenä tehtävänä tulisi olla ylläpitää ja kehittää demokratiaa ja ihmisoikeuksia, sekä turvata erityisesti saamelaisten, suomenkielisten ja ruotsinkielisten oikeus ikimuistoiseen kotiseutuunsa ja tähän maahansa. Mikäli mikään valtio tai muu taho ei hoitaisi näiden ryhmien asiaa Pohjolassa, nämä ryhmät olisivat tuhoon tuomittuja. Pienet etnisyydet hukkuvat suurempien jalkoihin ja sulautuvat ylikansalliseen globaaliin ihmismassaan, ellei niitä tueta paikallisesti omilla kotiseuduillaan. Paikallisten valtioiden velvollisuus on tukea ja suojella hallitsemiensa alueiden alkuperäisiä ja perinteisiä etnisyyksiä, ja ajaa ja edistää näiden oikeuksia, mielipiteitä ja tahtoa, jotta maailma säilyisi kulttuureista rikkaana ja monipuolisena.

Etnisyyksien etua, tahtoa ja näkökulmaa edistäisi parhaiten suora demokratia.

Suomen lipulla tai vaakunalla ei ole minulle mitään henkilökohtaista merkitystä. Ne ovat valtion tunnuksia, eivät etnisyyden. Tällä hetkellä se valtio hyökkää hallitsemansa alueen uhanalaisia alkuperäisetnisyyksiä ja perinteisiä kieliryhmiä vastaan. Jostakin urheiluvoiton juhlinnasta en innostu lainkaan, eikä urheilu ole muutenkaan keskeistä suomalaisuudessa, tai orientoitumisessa omaan suomalaiseen etnisyyteen.