News:

Mikäli foorumi ei jostain syystä vastaa, paras paikka löytää ajantasaista tietoa on Facebookin Hommasivu,
https://www.facebook.com/Hommaforum/
Sivun lukeminen on mahdollista myös ilman FB-tiliä.

Main Menu

2009-03-15 HS: Kotiinsa palanneet kosovolaispakolaiset

Started by Saippuakupla, 15.03.2009, 08:03:38

Previous topic - Next topic

Saippuakupla

Kotiinsa palanneet

Kymmenen vuotta sitten sota ajoi lähes puolet Kosovon väestöstä maanpakoon. Latifin perhe päätyi Joutsenoon, Rrahmanit Lappohjaan ja Ramadanit lapsiensa kanssa Hämeenkyröön. Rauhan tultua he palasivat kotiin, mutta elämä on oikutellut.


Sami Sillanpää
Helsingin Sanomat

PRISTINA/PERLEPNICA. Pojan nimi oli Liridon. Se on albaniaa ja tarkoittaa häntä, joka haluaa vapautta.

1990-luvun Kosovossa sellaisesta nimestä sai kärsiä. Isä Selami joutui useasti serbipoliisien höykytettäväksi.

Elokuussa 1999 ne ajat näyttivät jääneen taakse. Liridon Latifi, hintelä teinipoika, seisoi vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Sota Kosovossa oli päättynyt. Presidentti Martti Ahtisaaren rauhansuunnitelman mukaisesti serbijoukot olivat vetäytyneet ja Naton rauhanturvaajat vyöryneet tilalle.

Ensimmäinen ryhmä yli tuhannesta Suomeen evakuoidusta Kosovon albaanista oli palaamassa kotiin. Lentoasemalla olivat myös historianopettaja Nehat Rrahmanin kymmenhenkinen perhe sekä bussikuski Sadulla Ramadani, jolla oli mukana lapsia ja lapsenlapsia. Perheet olivat selviytyneet, koska he pääsivät sodan pahimmiksi kuukausiksi turvaan Suomeen.

Nyt he saisivat mahdollisuuden uuteen elämään.

"Kiitos Suomi, kiitos Suomi", Liridon toisteli kentällä.

Hänellä oli päällään valkoinen T-paita. Siihen Liridon oli tussilla kirjoittanut: Kosovo, tulevaisuuteni.

Kymmenen vuotta sitten pommit iskeytyivät siihen, missä nyt tarjoillaan mac-chiatoa. Pristinan keskustan kadunvieret ovat täynnä kahviloita ja baareja. Kosovon pääkaupunki elää rauhaisaa arkeaan. Pristinasta ulos vievän maantien varressa seisoo huonekaluliikkeitä, autokauppa ja amerikkalaistyyppinen bistro Route 66.

Tien varrella olevassa serbikylässä sentään huomaa Kosovon olevan yhä rikki. Ortodoksiluostarin edessä seisoo ruotsalainen rauhanturvaaja kivääri olalla.

Sitten tie laskee lumen peittämien kukkuloiden väliin. Täällä on Perlepnica.

Oli juhlava hetki, kun Sadulla Ramadani elokuussa 1999 palasi tänne. Sadulla laitettiin ajamaan pakolaisten bussi perille. Torvi soi, ihmiset lauloivat. Kodin edessä hiljennyttiin. Puolet talosta oli raunioina.

Nyt paikalla seisoo siisti kaksikerroksinen kivitalo. Sen eteen loskaiselle kylänraitille on pysäköity linja-auto.

"Terve, terve", sanoo Bejtulla Ramadani, Sadullan poika, kotiovellaan.

Pari muutakin suomen sanaa on jäänyt mieleen. "Hämeenkyrön vastaanottokeskus", Bejtulla naurahtaa ääntämykselleen.

Olohuoneessa on täysi vilinä. Perheen viisi lasta heittävät kuperkeikkaa ja pyörittävät hulavanteita. Avaran olohuoneen seinällä jäpittää komea täytetty haukka.

"Olen itse ampunut sen tuolla läheisillä kukkuloilla", Bejtulla kehaisee.

Nykyisin täälläkin tarvitaan aseenkantolupa. Maaliskuussa 1999 kukkuloilla liikkui toisenlaisia asemiehiä. Kun serbien puolisotilaalliset joukot saapuivat, he alkoivat summittaisesti tulittaa alas kylään.

Kehenkään ei osunut.

Sellaista sota on, sattumanvaraista. Eri puolella Kosovoa serbit tappoivat albaaneja, albaanit serbejä.

Perlepnicassa ei kuollut kukaan.

Mutta koko kylä, noin 2 600 ihmistä, karkotettiin. Serbit aseineen hätistelivät albaanit autoihin, traktoreihin ja hevoskärryihin. Tielle ja kohti rajaa.

Uutiskuvat järkyttivät maailmaa. Nääntyneitä pakolaisia rämpi kevättalven mudassa Makedonian ja Albanian pakolaisleireille. Taas Balkanilta kuultiin kammottava kliininen ilmaisu: etninen puhdistus.

Muutamassa viikossa Kosovosta pakeni 850 000 ihmistä, lähes puolet väestöstä.

"Ohhoo!" hihkaisee Ersin Ramadani. Televisiossa pyörii Italian liigan jalkapalloa. Inter on juuri tehnyt maalin. 14-vuotias Ersin pelaa itsekin. Ja totta kai hän tietää Shefki Kuqin, joka Kosovosta lähdettyään nousi Suomen maajoukkueeseen.

Bejtulla hörppää kahvinsa ja katsoo kelloa. On lauantai-ilta, mutta vielä on lähdettävä ajamaan yksi vuoro. Bejtullasta tuli kylän bussikuski sen jälkeen, kun isä Sadulla jäi eläkkeelle.

Kun Jugoslavian presidentti Slobodan Milosevic 1989 lopetti Kosovon itsehallinnon, albaanit potkittiin pois julkisista viroista. Myös Sadulla irtisanottiin. Sodan jälkeen albaanit ottivat liikennelaitoksen uudestaan hallintaansa, ja Sadullakin pääsi taas töihin. Mutta missä hän on nyt?

"Hämeenlinnassa", Bejtulla kertoo.

Suomi myönsi kotimaahansa palanneille Kosovon-pakolaisille oikeuden palata vuoden kuluessa Suomeen, jos elämä kotona osoittautuu mahdottomaksi.

Ramadanin perheessä vain Sadulla sai sodan jälkeen töitä. Kesällä 2000, pari viikkoa ennen määräajan loppua, perhe teki ratkaisun. Sadulla, tämän poika ja tytär sekä näiden lapset palasivat Suomeen.

Myös Bejtulla olisi halunnut lähteä, mutta perheeseen oli Perlepnicassa tullut uusi lapsi, Aurelia. Hänellä ei ollut henkilöpapereita Suomesta, eikä Kosovon sekavalta hallinnolta.

"Aurelia ei olisi päässyt Suomeen, joten me kaikki jouduimme jäämään tänne", Bejtulla sanoo.

Keittiössä piippaa. Sukulaiset Suomesta soittavat. Bejtullan tietokone on vanha ja hidas, mutta viipyilevälläkin linjalla internetpuhelusta saa selvää. Toisessa päässä on siskon mies Hisni Raahesta.

Hän kertoo suvun jäsenillä olleen Suomessa töitä vaihtelevasti. Hisnillä itsellään meni pitkään hyvin.

"Sitten Stora Enso vähensi väkeä", hän kertoo netin kautta.

Kosovolaisessa keittiössä Bejtulla vetää tupakasta sauhut ja puhaltaa raskaasti.

"Olemme kaikki tiukoilla", hän sanoo.

Bussin ajamisesta maksetaan 150 euroa kuussa. Usein palkka viivästyy.

"Sillä rahalla on vaikea elättää viittä lasta. Olen velkaa melkein joka kauppaan."

Asunto sentään on kunnossa. Sodan jälkeen Saksaan jääneet vaimon veljet ovat pystyessään lähettäneet rahaa. Hiljakseen on korjattu sitä, minkä serbit polttivat.

"Talon kunnostamiseen meni seitsemän vuotta."

Perlepnican kaduilla kuulee linnunlaulun. Muuten on hiljaista. Monet taloista ovat tyhjillään.

Tuon talon omistajat ovat Saksassa, tuon Yhdysvalloissa, nuo Itävallassa. Lähes kaikista perheistä on joku ulkomailla.

Ensimmäinen aalto Kosovon albaaneja lähti pakolaisiksi jo 1990-luvun alussa. Vuonna 1999 pakolaisleireiltä lennätettiin turvaan kymmeniin länsimaihin.

Se oli arpapeliä. Loppuviikosta on lento Suomeen! leireillä huudeltiin. Nimi tähän listaan.

Kosovon kansa levisi ympäri maailmaa. Ja jäi sinne.

Kosovossa on nyt noin kaksi miljoonaa asukasta. Ainakin puoli miljoonaa kosovolaista elää ulkomailla. Heidän kotiin lähettämistään rahoista muodostuu jopa 17 prosenttia Kosovon bruttokansantuotteesta.

Mutta onhan Perlepnicassa vielä elämää. Keskellä kylää on talo, jonka lumityöt on tehty huolellisesti. Portilta kulkee siisti polku historianopettaja Nehat Rrahmanin rappusille. Nehatin poika Florent tervehtii iloisesti. "Istukaa sohvalle", hän sanoo englanniksi.

Florent on kouluttautunut insinööriksi ja muutenkin pärjännyt elämässä. Vaimo Linda kokkaa olohuoneen nurkassa illallista. Poika Erjon ja tytär Alketa katsovat tietokoneelta Tomia ja Jerryä.

"Minulla on ollut onnea", Florent sanoo. "Sain heti sodan jälkeen töitä, joten saatoin jäädä ja rakentaa elämän tänne."

Yksi oivallus keväällä 1999 pelasti paljon. Perhe oli kuullut, että serbijoukot tuhoavat kaikki pakenevilta löydetyt henkilöpaperit – albaaniväestö haluttiin pyyhkiä pois. Rrahmanit keksivät haudata passinsa, paperinsa ja arvoesineitä puutarhaan.

Kun perhe palasi Lappohjan vastaanottokeskuksesta kotiin Kosovoon, sieltä se laatikko löytyi, päärynäpuun alta.

Tuossa se puu on yhä. Se on kasvanut ja peittää jo suuren osan puutarhaa. Kesäisin Erjon tykkää kiipeillä siinä.

"Oli uskomattoman tärkeää, että kaikki dokumenttimme säilyivät. Sodan jälkeen niitä oli todella vaikea saada uusia."

Asiakirjoillaan Florent pystyi osoittamaan, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Sodan jälkeisessä kaaoksessa se oli kilpailuvaltti. Hän pääsi vartijaksi YK:lle ja opiskelemaan yliopistoon. Onnenpotku osui, kun puhelinlaitokseen haettiin insinöörejä.

"Vain 18 valittiin, ja minä pääsin."

Florent käy töissä Pristinassa. Bussilla ja kavereiden kyydillä työmatkoihin menee kolme tuntia päivässä, mutta palkka on hyvä, yli 500 euroa kuussa.

Florent on ajoittanut talvilomansa helmikuiselle viikolle, jolla Kosovo on juhlinut itsenäisyysjulistuksen yksivuotispäivää. Kerrankin on aikaa peuhata lasten kanssa. Florent hakee kelkan ja lähtee vetämään Erjonia ja Alketaa kohti mäkeä.

Lumi pöllyää, ja lapset kirkuvat. Ja taas uudestaan ylös.

Kukkulan laelta Perlepnica näyttää nätiltä. Täältä huomaa myös, ettei kaikkia taloja ole kunnostettu. Ne ovat serbien ja romanien entisiä koteja.

Kun albaanit palasivat maanpaosta, ryöstettyä omaisuutta löytyi serbien taloista. Se taisi olla yksi Suomessa olleiden perheiden sukulaisista, joka kostoksi tuikkasi serbitalot tuleen.

"Naapuristomme serbit eivät olleet asejoukoissa. Pahat ihmiset tulivat muualta. Mutta enää tässä kylässä ei ole yhtään serbiä eikä romania. He asuvat omissa kylissään, elämme erillään", Florent sanoo.

Monen laskun jälkeen lumi on paakkuuntunut lasten tumppuihin. Nokat vuotavat. Onneksi äidillä on kotona lämmin ruoka odottamassa: lampaanlihaa, tomaattisalaattia ja kanakeittoa.

Illallisen jälkeen Florent kantaa lapset nukkumaan olohuoneen sohvalle. Se on talon ainoa lämmin paikka, puulieden ansiosta. Kahteen kylmään makuuhuoneeseen Florent virittää sähkölämmittimiä, mutta tänäkin yönä sähköt katkeavat.

Sunnuntaiaamuna lapset ryntäävät heti piirroselokuvia katsomaan. Florent loikoilee sohvalla ja puhuu haaveillen kesästä.

Albanian hiekkarannat ovat vain muutaman tunnin ajon päässä. Kesällä voisi yrittää sinne, jos rahat riittävät.

Ei sitä Rrahmaneillakaan tuhlattavaksi ole. Nehat putoaa kohta 75 euron eläkkeelle. Lindalla ei ole töitä.

Pieniä sivuhommia voi aina yrittää. Sitä perhe teki myös Lappohjan vastaanottokeskuksessa. Florentin pikkusisko Adriana keksi ryhtyä leipomaan ja myi Tammisaaren torilla "leipää Kosovosta". Kaikki menivät, ja Adriana osti päivän tuloilla 150 markkaa maksaneen rannekellon.

Adriana asuu nyt Sveitsissä. Hän lähti naapurinpojan matkaan. Tämä asui jo ennen sotaa Sveitsissä, tuli kotiin taistelemaan Kosovon vapautusarmeijan riveissä ja palasi rauhan tultua Alpeille. Hänellä ja Adrianalla on jo kolme lasta. Toinen sisko, Arlinda, oli se, josta julkaistiin Helsingin Sanomissa iso kuva elokuussa 1999. Suomesta palannut teinityttö piti hedelmävatia kädessään kotitalon pihalla. Uusi elämä oli edessä.

Nyt Arlindalla on vaikeaa. Siksi Florent hyppää kuhmuiseen autoonsa ja ajaa mietteliäänä siskon luo Pristinaan.

Arlinda, 26, asuu keskustan tuntumassa miehensä ja tämän vanhempien kanssa. Kerrostalokaksio on täynnä väkeä. Arlinda kulkee teepannun kanssa täyttämässä laseja. Hänestä on kasvanut kaunis nainen.

Arlinda valmistui yliopistosta ekonomiksi, mutta sen jälkeen ei ole onnistanut. Hän on ollut kolme vuotta työttömänä. Mies tienaa tarjoilijana taskurahoja.

Ja Arlinda on raskaana. Heidän pitäisi rakentaa perheelle tulevaisuus.

He ovat päättäneet lähteä maasta.

Arlinda ja hänen miehensä ovat saaneet viisumit EU-alueelle.

He aikovat ensin Ranskaan, mutta elämä voi jatkua missä tahansa, mistä saa työtä ja oleskeluluvan.

Olohuoneeseen kokoontuneet sukulaiset puhuvat pariskunnan aikeista huolestuneesti mutta ymmärtäväisesti. Ei kukaan halua kotoaan lähteä. Eivät he voi muutakaan. Ei täällä tässä taloustilanteessa ole lapselle tulevaisuutta.

Arlinda kuuntelee hiljaisena.

Sitten Florent nousee hyvästelemään siskonsa. Kun veli päästää halauksesta irti, Arlinda romahtaa sohvalle.

Itku kuuluu rappukäytävään asti.

Mutta mitä kuuluu Liridonille? Hänelle, joka halusi vapautta.

Liridon on nyt 25-vuotias. Silmissä on sama vilpitön katse kuin teininä, mutta nyt niitä reunustavat silmälasit.

"Tarjoilija!" Liridon huikkaa.

Jazzbaari Pristinan keskustassa on täynnä väkeä. Viinilasit kilisevät, mutta Liridon tilaa mehua.

"Flunssa pahenee. Alkoholi ei taida sopia näiden lääkkeiden kanssa."

Kosovoon palattuaan Liridon on valmistunut Pristinan yliopistosta, opiskellut Yhdysvalloissa ja tehnyt MBA-tutkintoa London School of Economicsissa. Nyt hän työskentelee Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin koordinaattorina.

Liridonin perhe on Pristinan yläluokkaa. Vanhemmilla ja siskolla on hyvät työt. Laitakaupungilla seisoo komea omakotitalo ja kaksi autoa.

Liridon lähti Suomesta asiakirjalla, jonka kannessa luki: "Muukalaispassi, Alien's Passport." Nyt helmikuussa hän sai itsenäisen Kosovon henkilökortin. Vainotusta pakolaisesta on tullut vapaa kansalainen.

Mutta Kosovo on yhä keskeneräinen. Maa tarvitsee Liridonin kaltaisia koulutettuja ja kansainvälisiä nuoria.

Liridon, onko tulevaisuutesi Kosovossa?

"Olin aika nuori silloin, kun kirjoitin sen T-paidan", hän naurahtaa. "Nuori ja typerä."

Mutta aiot jäädä? "Yeah."