HS SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA: Sortovaltaa ja Sibeliusta

[skrabb]

SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA

Sortovaltaa ja Sibeliusta
Anu Partanen

HELSINGIN SANOMAT 

Auditorio East Villagessa oli täynnä väkeä. Sivustalla istui joukko nimekkäitä kirjailijoita: Paul Auster, Eve Ensler, Don DeLillo ja Art Spiegelman muiden muassa. He aikoivat lukea ääneen otteita asiakirjoista, jotka kertovat amerikkalaisten harjoittamasta kidutuksesta. Tilaisuuden järjesti kansainvälinen kirjailijaliitto Pen, joka toimii ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta.

Ensimmäinen puhuja oli Amerikan Penin puheenjohtaja, kirjailija ja filosofian professori K. Anthony Appiah. Kuuntelin Appiahin alustusta hajamielisesti, sillä kuuluisat kirjailijat istuivat vain parin penkkirivin päässä minusta. Kunnes kuulin lavalta sanan "suomalainen".

Säpsähdin. Miksi ne meistä puhuvat? Oliko joku mennyt kertomaan Appiahille Suomen mamu-keskustelusta?

Ei sentään. Appiah vain yritti kuvailla, miten häpeälliseltä Yhdysvaltain harjoittama kidutus hänestä, Yhdysvaltain kansalaisesta, tuntuu.

Hän lainasi tunteidensa kuvailuun Nobel-palkitun kirjailijan J. M. Coetzeen syksyllä suomeksi ilmestyvää kirjaa Huonon vuoden päiväkirja.

"Muutama päivä sitten kuulin esityksen Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta", Appiah siteerasi Coetzeeta.

"Kun lopputahdit lähestyivät, tunteet vyöryivät sisälläni juuri sillä tavalla, mihin musiikki pyrkikin. Mietin, millaista olisi ollut olla suomalainen tämän sinfonian ensiesityksessä Helsingissä miltei sata vuotta sitten. Vastaus: olisin tuntenut itseni ylpeäksi. Ylpeäksi, että yksi meistä on luonut tällaista soittoa, ylpeäksi, että me ihmiset voimme luoda tyhjästä jotakin tällaista. Aseta sitä vastaan amerikkalaisen häpeä siitä, että me, meidän kansamme, on voinut luoda Guantánamon."

Amerikkalainen seuralaiseni töni minua pimeässä hyväksyvästi kyynärpäällään, mutta minä kiemurtelin kiusaantuneena. Minulle ei tullut Sibeliuksesta ensimmäiseksi mieleen kansallisylpeys vaan syytökset tämän veljeilystä natsien kanssa.

Sibelius puolusti toki aikanaan sävellyksillään meitä suomalaisia venäläisiä vastaan ja epäili sittemmin natseja yksityisesti, muttei koskaan tuominnut heitä julkisesti. Toisinkin olisi voinut toimia. Esimerkiksi unkarilainen säveltäjä Béla Bartók protestoi natseja vastaan äänekkäästi.

Sibelius ei ollut yksin. Samassa veneessä olimme koko kansa: natsi-Saksa oli ystävä, kunnes ei enää ollut.

Loppuillan kuuntelin kuuluisien kirjailijoiden lukemia kidutuskuvauksia ja mietin, onko Suomi Sibeliuksen musiikin arvoinen. Voiko meidät mainita ihmisoikeuksia puolustavassa illassa esimerkkinä kansakunnasta, joka voi olla itsestään ylpeä, muulloinkin kuin konserttisalissa?

Ajattelin menneen kevään maahanmuuttokeskustelua, perheensä luota pois lähetettäviä isoäitejä ja suomalaisten raivoa, jos joku kehtaa liata omaa pesää puhumalla avoimesti vaikkapa perheväkivallasta, kuten kirjailija Sofi Oksanen taannoin teki.

Tätä kirjoittaessani pohdin myös muutama viikko sitten Helsingissä tehtyä kaasuiskua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kulkueeseen sekä samojen vähemmistöjen asiaa ajavan Setan seiniin piirrettyjä hakaristejä. Erityisesti mietin poliitikkoja ja mielipidekirjoittajia, jotka ryntäsivät iskujen jälkeen syyttämään ihmisoikeuksiaan ajavia homoja provosoinnista.

Amerikkalaiset ovat tehneet kauheita asioita, mutta ainakin osa heistä nousee reippaasti ylös ja tuomitsee kauheudet ääneen, yhdessä, mielenosoituksissa ja auditorioissa. Koko kansa ei puolustele osan tekemiä vääryyksiä.

Kirjailijaillan päätteeksi kuuntelin kotona internetistä Finlandiaa ja tarkistin V. A. Koskenniemen sanoituksen: "Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sa että karkotit orjuuden."

Näytitkö?

[email protected] Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja joka ikävöi suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

http://www.hs.fi/verkkolehti/sunnuntai/artikkeli/Sortovaltaa+ja+Sibeliusta/1135258813481

[AsiaaAjava]

Eli Anu Partasen mielestä matematiikka menee jotenkin näin:

lain noudattaminen
+
Sofi Oksasen kritisointi
+
yksi ilkivallantekotapaus
+
yksi töhertelytapaus
=
Guantanamo

Bravo Anu! Iso käsi loogisuudesta.

Tuo lopun orjuus-viittaus on kyllä täysin järjetön sekä oksettava. Siitä jatkettu lukijalle tarkoitettu naivi kysymys, on kuin suoraan jonkun ensiaskeleitaan äidinkielen tutkimisessa ottavan lukiolaisen loppuletkautus ensimmäisessä esseessään.

Muuten ihan hyvä.

[Lemmy]

Hyvä että on jenkkilässä, ÄO molemmissa maissa kohosi.

[Alkuasukas]

Täysin käsittämätön raapustus. Ko tytön pitäisi kirjoitella vaikka brooklyniläisistä teekutsuista. Miten voi hävetä maataan noin paljon.

[ike60]

SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA

Sortovaltaa ja Sibeliusta
Anu Partanen

HELSINGIN SANOMAT 
Minulle ei tullut Sibeliuksesta ensimmäiseksi mieleen kansallisylpeys vaan syytökset tämän veljeilystä natsien kanssa.

Ihmisille tulee mieleen kelle mitäkin. Aina ei kuitenkaan kannata kirjoittaa ensiksi mieleen tulevaa asiaa valtakunnalliseen päivälehteen painettavaksi.

Sibeliusta vastaan on toki esitetty natsisympatiasyytöksiä. Ne ovat perustuneet ymmärtämättömyyteen historiallisesta tilanteesta ja Sibeliuksen muusta toiminnasta. Koko tuon vyyhden purkaminen tekisi tästä kirjoituksesta todella pitkän, joten tyydyn vain vastaamaan Partasen esittämiin syytöksiin.

Sibelius puolusti toki aikanaan sävellyksillään meitä suomalaisia venäläisiä vastaan ja epäili sittemmin natseja yksityisesti, muttei koskaan tuominnut heitä julkisesti. Toisinkin olisi voinut toimia. Esimerkiksi unkarilainen säveltäjä Béla Bartók protestoi natseja vastaan äänekkäästi.

Bartók eli tuossa vaiheessa Yhdysvalloissa, josta käsin natsihallinnon arvosteleminen oli tietenkin hieman helpompaa. Natsihallinto piti Bartókin musiikkia rappiomusiikkina, mikä luultavasti on myös helpottanut protestointia.

Suomi oli jatkosodan aikana riippuvainen Saksan ase- ja ruoka-avusta, ja on epäselvää mitä Suomi olisi voinut Sibeliuksen esittämästä tuomiosta voinut saavuttaa; Sibelius isänmaallisena ihmisenä ymmärsi nämä asiat.

Sibelius oli myös hyvin epäpoliittinen ihminen, eikä tietääkseni esittänyt tuomioita mistään mustakaan poliittisesta asiasta; niitähän olisi tuohon aikaan riittänyt vuoden 1918 tapahtumista neuvostokommunismiin. Hän otti julkisesti kantaa asioihin lähinnä kysyttäessä, eikä tietääkseni kukaan toisen maailmansodan jälkeen kysynyt häneltä mitään natseista.

Sibelius ei ollut yksin. Samassa veneessä olimme koko kansa: natsi-Saksa oli ystävä, kunnes ei enää ollut.

Kelle oli ystävä, kelle ei. Kannattaa muistaa mitä vaihtoehtoja oli valittavana talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto ilmaisi riittävän selvästi aikeensa saattaa 1939 alkanut valloitustyö päätökseen: kommunistien kokouksissa huudettiin eläköötä neuvosto-Suomelle; suomalaisia rajavartijoita kaapattiin itärajan taakse; puna-armeijan ilmatorjunta pudotti matkustajakone Kalevan Viron rannikolla. Baltian valtiot menettivät itsenäisyytensä kesällä 1940; Neuvostoliitto painosti Suomen hallitusta mm. sallimaan puna-armeijan joukkojen kuljetukset rautateitse Suomen läpi Hankoon.

Keneltä Suomi olisi tuossa vaiheesa voinut saada apua itsenäisyytensä säilyttämiseksi? Vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Kansan keskuudessa ei erityisiä natsisympatioita esiintynyt - suomen natsipuolue oli minikokoinen (ei, se ei ollut IKL) - mutta monet tuossa vaiheessa kaipasivat takaisin Karjalaan, havittelivat kostoa epäoikeudenmukaisesta hyökkäyksestä 1939 tai ylipäätään pelkäsivät (täydestä syystä) neuvostomiehitystä. Olen kuullut tuon ajan eläneiltä, että saksalaisten sotilaiden tulo Lappiin kesällä 1941 oli paikallisille asukkaille nimenomaan helpotus: väkivahva Saksa olisi turva periviholliseksi miellettyä Neuvostoliittoa vastaan ja tarjosi toivon menetettyjen alueiden takaisinsaamiseksi.

Natsi-Saksa oli siis ystävä ennen kaikkea siinä mielessä kuin vihollisen vihollinen on lähes kelle tahansa ystävä (toki suhteet saksalaisten joukkojen ja paikallisten asukkaiden välillä muodostuivat pohjois-Suomessa tätä läheisemmiksi, mutta se taas ei liittynyt natsihallintoon sinänsä). Neuvostoliitto oli Britannialle ystävä kesästä 1941 lähtien, mutta kuinka paljon Stalinin hallinnon hirmutekojen kuormasta voidaan sälyttää brittien kannettavaksi?

Loppuillan kuuntelin kuuluisien kirjailijoiden lukemia kidutuskuvauksia ja mietin, onko Suomi Sibeliuksen musiikin arvoinen. Voiko meidät mainita ihmisoikeuksia puolustavassa illassa esimerkkinä kansakunnasta, joka voi olla itsestään ylpeä, muulloinkin kuin konserttisalissa?

Ajattelin menneen kevään maahanmuuttokeskustelua, perheensä luota pois lähetettäviä isoäitejä ja suomalaisten raivoa, jos joku kehtaa liata omaa pesää puhumalla avoimesti vaikkapa perheväkivallasta, kuten kirjailija Sofi Oksanen taannoin teki.

Voi, joku on ilmaissut Partaselle epämieluisia mielipiteitä. Kai se nyt on ymmärrettävää että hän tuntee häpeää siitä että Suomessa joku kehtaa ilmaista poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä? Hävetäänpä nyt kaikki yhdessä: noustaan seisomaan ja lausutaan kolme kertaa ääneen "olen ollut poliittisesti epäkorrekti".

Kun Partanen ei kerro, mikä siinä maahanmuuttokeskustelussa tai Oksasen kommenttien arvostelussa oli erityisen hävettävää (tai missä sitä raivoa ylipäätään esiintyi), asiaan on tietenkin vaikea tarttua. Itse en suostu tuntemaan häpeää erilaisten varavaltuutettujen tempauksista: vapaassa maassa jokainen vastaa itse omista teoistaan.

Tätä kirjoittaessani pohdin myös muutama viikko sitten Helsingissä tehtyä kaasuiskua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kulkueeseen sekä samojen vähemmistöjen asiaa ajavan Setan seiniin piirrettyjä hakaristejä. Erityisesti mietin poliitikkoja ja mielipidekirjoittajia, jotka ryntäsivät iskujen jälkeen syyttämään ihmisoikeuksiaan ajavia homoja provosoinnista.

Kaasuisku on tuomittava ja hakaristien piirtely typerää. Niiden tekijät, kuten poliitikot ja mielipiteenkirjoittajatkin, vastaavat kuitenkin itse omista teoistaan ja puheistaan.

Tilanne on koko lailla erilainen Guantanamon kohdalla. Guantanamon vankileirin perustaminen on Yhdysvaltain hallituksen toimi, ja siten demokraattisessa maassa asia johon ihmiset ovat voineet ainakin välillisesti vaikuttaa. Kuka tahansa voi Yhdysvalloissa äänestää, ottaa yhteyttä kongressiedustajaansa, kirjoittaa mielipidekirjoituksia jne. Vaikka yksittäisen ihmisen vastuu tällaisista asioista on vähäinen, ainakin jonkinlainen asiallinen yhteys on olemassa.

Amerikkalaiset ovat tehneet kauheita asioita, mutta ainakin osa heistä nousee reippaasti ylös ja tuomitsee kauheudet ääneen, yhdessä, mielenosoituksissa ja auditorioissa. Koko kansa ei puolustele osan tekemiä vääryyksiä.

Ai, täälläkö koko kansa on yhtenä henkilönä puolustellnut Gay Pride-kaasuiskua? Eikö täällä ole kukaan nousssut reippaasti ylös ja tuominnut sitä? Vai mitä tämä vaikerointi tarkoittaa?

Kirjailijaillan päätteeksi kuuntelin kotona internetistä Finlandiaa ja tarkistin V. A. Koskenniemen sanoituksen: "Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sa että karkotit orjuuden."

Näytitkö?

Lyhyesti sanoen: näytti. Suomi vapautui Venäjän sortovallaksi muodostuneesta alaisuudesta.

[CaptainNuiva]

Riepoo nämä moraalisäteilijät joiden historian tuntemus on luokkaa alle kaiken arvostelun.
Tämä kansa otti avun vastaan sieltä mistä sitä sai eli Saksasta, mistään muualta sitä ei saatu vaikka pyydettiin.
Nyt sitten pitäsi kaikkien suomalaisten tuntea jotain ihmeellistä häpeää siitä että tämä kansa jäi itsenäisenä henkiin eikä joutunut Siperiaan leireille kuolemaan?

Ilman Rytin suurta valtiomiestekoa moniakaan näistä moraalisäteilijöistä ei olisi olemassakaan ja ne jotka olisivat, keskittyisivät paikkailemaan sammaleella hataraa tönöään (samalla venäjäksi kiroillen).
Olisivat kuitenkin onnellisia koska apuja ei aikanaan Saksasta pyydetty eikä saatu vaan saisivat hiljalleen intergroitua Siperian alkuperäisväestöön?

Varmaankin nämä samat henkilöt kieltäyisivät avusta joutuessaan pahoinpidellyksi tai raiskatuksi koska eivät pitäisi auttajan tavasta ajatella tai tämän ulkonäöstä ja se voisi myöhemmin aiheuttaa heille häpeää.
Mieluummin siis vaikka kuolema kunhan ihquista visioista ja itsepetoksesta ei tarvitse luopua?

[P]

quote author=Anu Partanen, HS]
Sibelius ei ollut yksin. Samassa veneessä olimme koko kansa: natsi-Saksa oli ystävä, kunnes ei enää ollut.

Kelle oli ystävä, kelle ei. Kannattaa muistaa mitä vaihtoehtoja oli valittavana talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto ilmaisi riittävän selvästi aikeensa saattaa 1939 alkanut valloitustyö päätökseen: kommunistien kokouksissa huudettiin eläköötä neuvosto-Suomelle; suomalaisia rajavartijoita kaapattiin itärajan taakse; puna-armeijan ilmatorjunta pudotti matkustajakone Kalevan Viron rannikolla. Baltian valtiot menettivät itsenäisyytensä kesällä 1940; Neuvostoliitto painosti Suomen hallitusta mm. sallimaan puna-armeijan joukkojen kuljetukset rautateitse Suomen läpi Hankoon.

[/quote]

Ja kannattaa muistaa, että elokuun 23:sta 1939 - kesäkuu/juhannus 1941 Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat liittolaisia. NL hyökkäsi Suomeen 1939 Saksan suostumuksella. NL ja Saksa pitivät myös yhdessä Breslaussa silloisessa puolassa yhteisen voitonparaatin. NL:hän valtasi Itä-Puolan 23.8.1939 solmitun etupiirisopimuksen mukaisesti.

Tämä unohtuu Anulta. Miten suomalaisten toimittajien taso voi olla näin matala?

[ike60]

Sibelius ei ollut yksin. Samassa veneessä olimme koko kansa: natsi-Saksa oli ystävä, kunnes ei enää ollut.

Kelle oli ystävä, kelle ei. Kannattaa muistaa mitä vaihtoehtoja oli valittavana talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto ilmaisi riittävän selvästi aikeensa saattaa 1939 alkanut valloitustyö päätökseen: kommunistien kokouksissa huudettiin eläköötä neuvosto-Suomelle; suomalaisia rajavartijoita kaapattiin itärajan taakse; puna-armeijan ilmatorjunta pudotti matkustajakone Kalevan Viron rannikolla. Baltian valtiot menettivät itsenäisyytensä kesällä 1940; Neuvostoliitto painosti Suomen hallitusta mm. sallimaan puna-armeijan joukkojen kuljetukset rautateitse Suomen läpi Hankoon.

Ja kannattaa muistaa, että elokuun 23:sta 1939 - kesäkuu/juhannus 1941 Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat liittolaisia. NL hyökkäsi Suomeen 1939 Saksan suostumuksella. NL ja Saksa pitivät myös yhdessä Breslaussa silloisessa puolassa yhteisen voitonparaatin. NL:hän valtasi Itä-Puolan 23.8.1939 solmitun etupiirisopimuksen mukaisesti.

Tämä unohtuu Anulta. Miten suomalaisten toimittajien taso voi olla näin matala?

Muutenkin nuo ystävyyssuhteet vaihtelivat sodan aikana (ja osin jälkeenkin) kuin parisuhteet saippuasarjassa. USA oli sotaan liityttyään Neuvostoliiton hyvä kaveri, ja toimitti ystävälleen valtavat määrät sotatarvikkeita. Mainittakoon puoli miljoonaa kuorma-autoa, jotka muodostivat merkittävän osan Neuvostoliiton logistiikkajärjestelmää 50-luvun puoliväliin saakka. Erityisen pyyteetöntä näistä lahjoista ystävälle tekee se, että yli puolet sotatarvikkeista toimitettiin toukokuun 1944 jälkeen - siis vaiheessa jossa natsi-Saksan häviö oli jo selvää, ja vain aikataulu hieman epävarma. Sellaista epäitsekästä antamista voi pitää tosi ystävyyden merkkinä.

Kannattaa myös muistaa, että liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa ei ollut USA:lle mikään pakko. Ei ollut mitään realistista tapaa jolla akselivallat olisivat voineet vallata USA:n, joten maan olemassaolo ei ollut uhattuna. Erillissodassa olisi tietenkin  sota pitkittynyt ja enemmän amerikkalaisia sotilaita kuollut taistelukentillä. Lopputuloskin olisi voinut pahimmillaan päätyä pattitilanteeseen, jossa Saksan ja Japanin ei olisi tarvinnut antautua; ottaen huomioon millaiset rasistiset ja fasistiset hallinnot ko. maissa oli, tämä olisi ollut tappio ihmiskunnalle. Mutta sota ei ollut USA:lle henkiinjäämiskysymys.

Toisin oli Suomen laita. Ilman jonkinlaista kaveeraamista Saksan kanssa itsenäisyys olisi luultavasti menetetty, suomalaisille olisi koitunut mittaamattomia kärsimyksiä, ja onpa jonkinlaisia todisteita siitäkin että suomalaisten olemassaolo etnisenä ryhmänä olisi voinut päättyä jonkinasteiseen kansanmurhaan.

Muuten, ei tuo Partasen kirjoitus ihan pohjanoteeraus ollut mikkihiirilogiikastaan huolimatta. Rakenne kuitenkin pysyi kasassa ja toimittaja valitsemassaan aiheessa. Hesarin tasoltaan vaihtelevissa kolumneissa on nähty heikkolaatuisempaakin, esimerkiksi haja-ajatuksista koostuvaa tajunnanvirtaa.

[Rankkibus]

Kannattaa myös muistaa, että liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa ei ollut USA:lle mikään pakko. Ei ollut mitään realistista tapaa jolla akselivallat olisivat voineet vallata USA:n, joten maan olemassaolo ei ollut uhattuna. Erillissodassa olisi tietenkin  sota pitkittynyt ja enemmän amerikkalaisia sotilaita kuollut taistelukentillä. Lopputuloskin olisi voinut pahimmillaan päätyä pattitilanteeseen, jossa Saksan ja Japanin ei olisi tarvinnut antautua; ottaen huomioon millaiset rasistiset ja fasistiset hallinnot ko. maissa oli, tämä olisi ollut tappio ihmiskunnalle. Mutta sota ei ollut USA:lle henkiinjäämiskysymys.

USA:n toiminta johtui täysin F. D. Rooseveltistä ja hänen hallinnostaan. USA:lla ei tosiaankaan ollut mitään syytä kaveerata neukkujen kanssa, muuta kuin FDR:n oma maailmankatsomus.
Kun ko. pressa kuoli, muuttui samalla USA:n ulkopoltiikka. Voisi jopa sanoa, että ilman Rooseveltia Suomi olisi saanut jatkosodassa Karjalansa takaisin. Miljoonia kuolonuhreja olisi tullut joka tapauksessa. Uskon, että suomalaisuhrit olisivat pysyneet lukumääriltään jotakuinkin samoina.

Vasurien USA-vihamielisyys on seurausta USA:n ulkopolitiikan muutoksesta vuosina 1945-1946. Jos jenkit olisivat jatkaneet ääriprogressiivisella Rooseveltin tiellä, "Suurta Saatanaa" eivät vihaisi muslimitkaan.