Yleisönosasto kansalaiskeskustelulle ja uutiskritiikille

[aivo]

Tajuntaamme virtaa jatkuvasti tietoa television, sanomalehtien yms. kautta. Jokainen tieto tai uutinen on aina jonkun henkilön valitsema ja laatima tuli se sitten esiin puheena tai tekstinä. Kun luemme lehden artikkelia tai kuuntelemme uutista, saamme olla ikään kuin uutisen laatijan aivoissa ja mielikuvituksessa: näin hän kuvittelee meille jonkun asian olevan.

Se, mikä uutisvirrassa häiritsee, on, ettei joku kolmas, minuun ja toimittajaan nähden ulkopuolinen tai riippumaton henkilö voi tarjottavaa tietoa arvioida ja kritisoida tai tuoda jotakin kokonaan uutta näkökulmaa esiin. Onhan yhteiskunnassa minun ja toimittajan lisäksi miljoonia muita itseni ja toimittajan kaltaisia henkilöitä, mutta he joutuvat olemaan äänettömänä suhteessa siihen tietoon, mitä aivoihini välitetään - poikkeuksena tietysti henkilöt, jotka toimittajat nostavat julkisuuteen.

Vaikka sanomalehtien ja television tarjoama tieto olisikin uskottavaa ja pitäisi paikkansa, niiden myötä yhteiskunnassa toimii henkilöitä, joiden kirjoituksiin ja käsityksiin ei voi puuttua, vaikka he ovat samanlaisia henkilöitä kuten kaikki muutkin. Se, ettei toimittajien sanomisiin voi puuttua, nostaa heidät henkilöinä luonnottomaan asemaan ts. he voivat kertoa, miten joku asia on, mutta heidän kertomiseensa eivät saa muut henkilöt puuttua.

Toimittajat eivät ehkä koe itseään sen kummemmiksi ihmisiksi. Tekevät vain työtään. Esiintyvät lehdessä nimellään, käyttävät sanoja kuten kaikki muutkin ja kenties luulevat, että käytetyt sanat ovat todellisuutta kuten kaikki muutkin, mutta koska lehti ei ota vastaan ulkopuolisia kirjoituksia muuten kuin silloin, kun joku lehdessä niin haluaa, jonkun henkilön käsitys jostakin muuttuu suuren yleisön silmissä kanonisoiduksi totuudeksi,  jota toistetaan vielä televisiossa eräänlaisena selviönä oli uutisen sisältö kuinka kysymyksiä herättävä tahansa. Verrattuna sanomalehteen tv-katselija ei useinkaan edes tule ajatelleeksi, että uutisen on joku henkilö laatinut.

On kuitenkin oletettavaa, että yhteiskunnasta löytyy runsaasti sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät ottamaan kantaa tarjottuihin tietoihin ja toimittajien laatimiin uutisiin. Tällaisia henkilöitä ovat mm. eri alojen asiantuntijat, joihin uutisissa usein viitataan - "asiantuntijat ovat sitä mieltä" -, mutta hämäräksi jää, keihin henkilöihin silloin viitataan. Heistä joku voi kuitenkin olla se kolmas henkilö toimittajan ja itseni välissä, joka kykenee arvioimaan ja kritisoimaan sitä tietoa, jota toimittajat pyrkivät minulle välittämään.

Tuolle kolmannelle henkilölle on annettava vain mahdollisuus avaamalla sanomalehtien yleisönosasto yhteiskunnan ja samalla uutiskritiikin yms. käyttöön muodostamalla elin, joka vastaanottaa, valitsee ja julkaisee yleisönosastossa julkaistavat kirjoitukset. Jotakin vastaavaa saatetaan tarvita myös televisiossa, mutta televisio rakentuu pääosin nopeasti ohi menevälle suulliselle puheelle ja elävälle kuvalle. Verrattuna sanomalehteen siltä puuttuu kirjoitettu ja kiinteä teksti, joka on kenen tahansa arvioitavissa, mikä ei tarkoita sitä, etteikö sanomalehdessä voisi käsitellä myös televisiota.

Vaikka sanomalehden uudistaminen vaatii toimenpiteitä ja julkisuutta, uudistamiseen riittää, kun hyväksyy ajatuksen, että tietoa yhteiskunnasta, maailmasta ja asioista voi olla myös oman ja kaikkien yksittäisten toimittajien pään ulkopuolella, jonkun muun vielä tuntemattoman henkilön aivoissa. Tuo tieto on vain saatava esiin, mutta yhtälailla kuin kaikki muukin henkilöiden tarjoama tieto, se ei voi olla arvioinnin ulkopuolella.

Tämä on lukijan kannalta eräänlaista asiakaspalvelua. Varmistetaan se, että lukija ja äänestäjä saa luotettavaa ja parasta mahdollista tietoa ja, jos lehti tai toimittaja ei kykene sitä antamaan, joku ulkopuolinen voi sen antaa. Miksi pitäisi tyytyä vain toimittajien tarjoamaan tietoon, kun voidaan olettaa, että  muutkin pystyvät yhtä lailla ajattelemaan ja tietämään omilla aivoillaan?

Nykytilan ymmärtää sillä, että sanomalehti syntyi ja jäi niille sijoilleen 1800-luvun loppupuolen olosuhteisiin, kirjepostin aikakauteen, jolloin pieni joukko ihmisiä lehdessään saneli sen, mitä ihmiset saivat maailmasta tietää. Enää emme elä 1800-luvun olosuhteissa eikä tilanteen jatkuminen ennallaan Internet-ajan maailmassa vastaa sitä käsitystä, mitä aivojen erillisyydestä ja ihmisen aivotoiminnasta tiedetään puhumattakaan valtavasta tietotulvasta, mitä yhteiskunta pitää sisällään.

Koska sanomalehtitoiminta ei ole kyennyt uudistumaan, kaikki se potentiaali, joka lehdellä itsessään on ihmisen tietoisuuden ja tiedon kasvattajana, jää tällä hetkellä osittain käyttämättä puhumattakaan siitä, etteivät yhteiskunnan jäsenet ja osapuolet pysty käymään keskustelua keskenään muuten kuin nykyisen sanomalehti- ja tv-toiminnan sallimissa rajoissa ja tietysti suullisesti kukin oman lähipiirinsä kanssa.

Mikäli meillä olisi sanomalehti, jossa ihmiset voisivat ottaa kantaa toistensa kirjoituksiin, toimittajat mukaan luettuna, voisimme tietää, mitä ihmiset ajattelevat yhteiskunnastaan ja maailmasta ja mitä totuuksia itsellämme onkin, joutuisimme ottamaan kantaa myös sellaisiin asioihin ja tietoihin, jotka nyt ovat piilossa siksi, ettei joku henkilö niitä hyväksy julkaistavaksi.

Koska meitä on miljoonia, täytyy olla muutama ihminen vuorollaan, jotka valitsevat ja hyväksyvät julkaistavat kirjoitukset, mutta tuossa valitsemisessa ei ole kyse varsinaisesta sensuurista, vaan siitä, että nuo ihmiset seulovat käyttöömme kaiken sen olennaisen tiedon, jota julkiseksi tarjotaan.

Aikamme on muutenkin kortilla eikä meillä ole mahdollisuutta lukea miljoonia sivuja, sivustoja, lehtiä ja kirjoja eli kaikkea sitä tietoa, mitä maailmassa tuotetaan, mutta ei tarvitsekaan, koska valitsijaraati tekee työn eli lukemisen ja tiedon etsimisen puolestamme tarjottujen tekstien pohjalta.

Sanomalehden uudistaminen ei muuta itse lehtitoimintaa muuten kuin korkeintaan siten, että lehden myynti ja mainostulot saattavat kasvaa, koska lehdet tarjoavat, jotakin sellaista mihin televisio ja Internet eivät pysty eli hyödyntämään yhteiskunnassa ja ihmisissä olevaa tietoa uudella tavalla.

Muutoksen este on vain yksilö itse, joka aivoineen elää sanomalehtien ja television hänelle rakentamassa maailmassa eikä tuohon maailmaan kuulu ihmettely siitä, kuka valitsee ja kirjoittaa uutiset. Jokaisessa maapallon valtiossa sanomalehdet ja televisio näyttäytyvät yksilöön nähden ylivertaisena auktoriteettina ja koneistona maailmassa, jossa miljoonien ihmisten eli kaikkien konkreettinen maailma ei ulotu taivaanrantaa pitemmälle.

Tuossa yksilön maailmassa ei ole välttämättä helppoa mieltää, että televisio-sanomalehti-koneisto koostuu samanlaisista henkilöistä kuin henkilö itse on kaikkine aivoja ja aisteja koskevine rajoituksineen tai ymmärtää, ettei mitään kollektiivista tietämistä erillisistä aivoista koostuvassa maailmassa ole olemassa. On vain miljoonia ihmisiä, jotka näkevät ja tulkitsevat asioita kukin omalla tavallaan ja jotka saavat tietonsa samasta lähteestä eli tieto tulee aina joltakin henkilöltä.

Koska tietämisen rajoituksista ei julkisesti ole puhuttu, niistä ei tiedetä. Niille, jotka haluavat muutosta tiedotusjärjestelmään, satunnaisia yksilöitä on sinänsä löydettävissä netin avulla mikäli he sattuvat sille sivustolle, jolla teksti on. Tämä ei kuitenkaan johda välttämättä mihinkään, koska kaikilla on kenties vain yksi tai kaksi ihmistä, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä.

Television avulla sanomalehti olisi kenties muutettavissa nopeastikin, mutta jostakin täytyy löytyä henkilöitä, jotka pystyvät selittämään, miksi miljoonissa eri päissä ja yksilöissä elävä yhteiskunta tarvitsee uudenlaisen sanomalehden ja viestintävälineen tämän 1800-luvulle jääneen tuotteen sijaan eli esim. siksi, että uutiset laatii aina joku itsemme kaltainen henkilö emmekä halua rakentaa tietämistämme pelkästään hänen varaansa. Jos tuota henkilöä tai hänen uutistaan ei voi joku muu arvioida tai kritisoida, miten voimme tietää, että uutinen pitää paikkansa. Vaikka todennäköisesti uutinen pitää paikkansa joko kokonaan tai osittain, asioita voi jättää myös kertomatta mutta yhtälailla arvokasta voi olla johonkin asiaan liittyvä lisätieto tai tarkennus.

Ihmiset kokevat päässään olevan maailman usein samaksi kuin muiden päässä olevan maailman, joten henkilöitä, jotka kykenevät selittämään ihmisaivojen suhdetta toisiin yksilöihin, yksilöistä koostuviin lukemattomiin organisaatioihin, reaalimaailmaan: näkyvään ja taivaanrannan takana olevaan näkymättömään ja massatiedotusvälineisiin: suulliskuvalliseen televisioon ja tekstipohjaiseen sanomalehteen, ei ole noin vain löydettävissä. Ihmiset eivät ole myöskään tottuneet epäilemään sitä, mitä heille julkisissa tiedotusvälineissä kerrotaan. Vaikka epäilijöitä on, heistä tietää vain  lähipiiri. Varsinainen yleisö saa tietää heistä vain vähän, koska tiedotuskoneiston on tarvinnut vähät välittää epäilijöistä. Hehän ovat vain yksilöitä siellä täällä unohtaen, että myös uutisen laatija tai toimittaja itse on aina joku yksilö.

Kestää aikansa ennen kuin ihmisaivot hyväksyvät toinen toisensa itsenäiseksi tietolähteeksi siinä kuin toimittajatkin. Epäilystä tiedotusvälineitä kohtaan on kuitenkin jo ilmassa. Muiden lailla toimittajat ovat itse jääneet oman koneistonsa uhriksi, koska ovat saaneet ilman vastaväitteitä hallita sitä, mitä äänestäjille ja lukijoille tarjoavat. Yleisönosaston kontrollointi ja yksinoikeus leimata ja luokitella ihmisiä ja ihmisryhmiä on luonut selkeyttä ja yksinkertaisuutta asioihin, mutta tunne tietämisestä ei ole sama asia kuin tietäminen oli suuri enemmistö kuinka tyytyväistä tahansa.

Lehtiin itseensä ei silti voi kajota. Lehdillä ja toimittajilla on oikeus omaan mielipiteeseen, mutta ne eivät saa olla myöskään tietämisen este. Jokainen lehti edustaa aina vain jonkun henkilön näkemystä jostakin. Mitä muita näkemyksiä yhteiskunnassa onkin, niiden julkistaminen kuuluu lehtien yleisönosastolle eikä kirjoitusten valinta kuulu lehdille tai jollekin yksittäiselle henkilölle.

Tällainen sanomalehtitoiminta yleisönosastoineen rakentuu kansalaisten oikeuteen kysellä asioita ja asioista. Yhteiskunta ei ole enää äänetön taho, jolle vain syötetään jotakin, jotta mainokset ja lehdet myisivät. Kansalaisilla on lupa esittää kysymyksiä ja odottaa vastauksia, vaikkapa sellaisia, miksi laillisesti äänestetyt ja valitut  hallinnot ja niitä seuraava lehdistö sietävät sellaisia hallintoja, joiden valta rakentuu jollekin muulle kuin demokratialle eli äänestystulokselle vapaissa vaaleissa. Myös uskonnon vapauden puuttuminen monissa valtioissa herättää ihmetystä. Kysehän on vallasta ja väkivallasta niiden henkilöiden taholta, jotka katsovat olevansa oikeassa.