Viipuri - venäläisten kaupunki

[Jouko Piho]

Viipuri – venäläisten kaupunki

Vaikka olen hämäläinen, olen ollut vuodesta 2004 lähtien Karjalan palauttaja ja Viipurin rakastaja.

Tartuin siksi mielenkiinnolla Helsingin Sanomien toimittajan Pekka Hakalan v. 2019 julkaistuun kirjaan "Viipuri – venäläisten kaupunki".

Pekka Hakala kiinnostui Viipurista yllättäen runoilija Aili Runteen kautta, joka oli sanoittanut kappaleen Muistatko Monrepos´n, kun hän sai Helsingin Sanomien toimittajana helmikuussa 1990 tehtäväkseen haastatella Runnetta.

"Minulle alkoi selvitä, että ne ikätoverini, joilla oli sukujuuria menetetyssä Karjalassa, tiesivät tämmöisistä asioista. Mutta koulussa niistä ei puhuttu eivätkä kaverit niistä kaljalla kertoneet. Elimme Suomessa, jossa vallitsi omerta eli vaikenemisen laki."

"Niinpä suostuin heti, kun Juha Metso ehdotti, että tekisimme kirjan Viipurista."

Teoksen toinen tekijä on siis legendaarinen valokuvaaja Juha Metso, joka on kuvannut Venäjällä jo yli 30 vuoden ajan. Eli kyseessä on sama valokuvaaja, joka otti minusta valokuvia Helsingin Sanomien haastatteluani varten, joka julkaistiin 21.8.2020 Hesarin Nyt-liitteessä.

Kirjan nimi tuntui aluksi vieraalta, mutta onhan se sikäli oikeutettu, että kirjassa käsitellään sodan jälkeisen Viipurin venäläistä aikaa. Rautaesiripun romahtamisesta huolimatta Suomessa tiedetään hämmästyttävän vähän siitä, mitä Viipurille on tapahtunut viimeisen 75 venäläisen hallintovuoden aikana.

Kirjassa etsitäänkin siksi vastauksia kysymyksiin "Mitä Viipurille on tapahtunut?", "Miten siellä eletään juuri nyt?", "Ketkä Viipurissa asuvat, mistä he rahansa ja leipänsä hankkivat?", "Mitä he ajattelevat kaupungistaan, entä Suomesta, Venäjästä, maailmasta?" sekä "Kuka Viipurissa määrää ja millä valtuuksilla?"

Kirjan luettuani voin sanoa, että Hakala onnistuu tehtävässään hyvin. Kirja ei ole matkaopas, mutta se on kirjoitettu Arvo Tuomisen kirjojen tapaan hyvin persoonallisella tyylillä, jossa Viipurin nykyistä elämää valaistaan monipuolisesti vierailemalla hyvin erilaisissa paikoissa tapaamassa kaikenlaisia ihmisiä.

Onpa mukana Karjalan palauttajakin, mikä oli minulle iloinen yllätys. Kyseessä on 63-vuotias kotiseutuneuvos Markku Paksu, joka on ollut aktiivinen Pro Karelia –kansalaisliikkeen jäsen jo pitkään (kuten minäkin). Haastattelussa kotiseutuneuvos siristeli silmiään auringossa ja katsoi Viipurin linnan suuntaan puhisten Hakalalle: "Meidän poliitikkomme ovat tuommoista porukkaa, että kenelläkään ei riitä rohkeus neuvotella Karjalan kohtalosta." Sivuhuomautus: tähän on tulossa muutos ja Karjala tulee vielä olemaan osa Suomea, kuten kuuluukin.

Kirjassa kerrotaan myös Pro Karelian suunnitelmista, että kun Karjala palautuu Suomelle, moni muualta päin Venäjää omilta asuinalueiltaan Karjalaan pakkosiirretty ihminen tai hänen jälkeläisensä voisivat hyvinkin haluta palata sukunsa maille samaan tapaan kuin karjalaisetkin. Näille ihmisille voitaisiin maksaa 15 000 markan korvaus.

Jos tämä kirja olisi ilmestynyt joko Kekkosen tai Koiviston aikoina, siitä olisi noussut ulkopoliittinen selkkaus. Onneksi me elämme nyt toisenlaista aikaa.

Pekka Hakalan ja Juha Metson kirja oli miellyttävä tuttavuus. Suositten kirjaa kaikille historiasta, Venäjästä, Viipurista sekä sen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kiinnostuneille ihmisille.