2016-03-20 Muuttuva nationalismi

[Kallan]

Itsetuhoisuuteen asti imperialistisen ideologia, joka ei sallinut muille kansoille suvereneniteettia tai aina edes olemassaolon oikeutusta. Omankin kansan ko. ideologia jaotteli kelpoihin ja epäkelpoihin ja pyrki eliminoimaan sairaat ja heikot kansan jäsenet.

Oman kansan tuhatvuotiselle kristilliselle perinteelle se ei myöskään antanut mitään arvoa, vaan pyrki raastamaan ihmiset irti juuriltaan---

Tämähän kuulostaa aivan EU:lta.

[duc]

Arvonationalismi on juurikin sitä 2000-luvun nationalismia. Kansallisvaltio toimii parhaiten kansalaistensa parhaaksi silloin, kun kansakunta omaa yhdistävän arvopohjan.  Ja juuri siksi massamaahanmuutto sellaisista kulttuureista, jotka eivät jaa, eivätkä halua jakaa samaa arvopohjaa kantaväestön kanssa on äärimmäisen vahingollista.  Siitä seuraa kulttuurien yhteentörmäys ja ainoa motiivi sille voi olla vain kansallisvaltioiden olemassaolon romuttaminen.   Siitä hyötyy vain globalistiset ja ylikansalliset finanssijuotikkaat ja sieltä arvatenkin löytyy myös sylttytehdas nykyiselle kaaokselle ja EU:n harjoittamalle, kansallisvaltioille haitalliselle maahanmuuttopolitiikalle.

Hyvin todettu. Yhdistävä moraali ja elämäntapa luovat eheän kansan. Tämä realisoituu kansallisessa laissa ja sen noudattamisessa. Myös yhteinen kieli ja historia ovat lähes välttämättämiä yhteenkuuluvuuden tunteen muodostamiseksi. Mitä suurempi ja hajanaisempi kansa on, sitä vaikeampi sen on pitää sisäisestä yhteenkuuluvuudesta kiinni, ja kulttuurin sisälle alkaa muodostua alakulttuureja. Toisaalta suuri kansa pystyy puolustamaan elämäntapaansa paremmin ulkoisia vihollisia vastaan. On mielestäni luonnollista, että (arvo)nationalismi saa yhä suurempaa kannatusta massasiirtolaisuuden myötä, koska tulijat koetaan, oikeutetusti, oman elämäntavan uhkana. Kansaan voi toki liittyä, jos osoittaa omaksuvansa sen kulttuurin. Pienet kansat adoptoivat jäseniä siirtymäriittien kautta. Nykyinen ns. kotouttamispolitiikka on em. adoption irvikuva.

[Pöllämystynyt]

Natsismin nationalistisuus on varsin kyseenalaista. Itsetuhoisuuteen asti imperialistisen ideologia, joka ei sallinut muille kansoille suvereneniteettia tai aina edes olemassaolon oikeutusta. Omankin kansan ko. ideologia jaotteli kelpoihin ja epäkelpoihin ja pyrki eliminoimaan sairaat ja heikot kansan jäsenet.

Natsismi oli yhtä lailla "nationalistista" kuin Neuvostoliitto oli "työläisten paratiisi" tai monet kommunismimaat "kansandemokratioita" - siis propagandistisissa valheissa. Nämä totalitarismit vain ratsastivat vetoavilla mielikuvilla ja aatteilla. Kuitenkin tosiasiassa natsismi oli äärimmäistä imperialismia ja monikansallisen suurvallan ja massamaahanmuuton kannattamista (suunnitelmissa Itä-Euroopan etninen rikastuttaminen ja jalostus jopa miljoonilla maahanmuuttajilla).

Nationalismi on syntynyt imperialismin vastavoimaksi, ja on sitä edelleen määritelmällisesti. Siksi imperialistit ovat sitä aina pyrkineet tukahduttamaan tai vääristämään. Natsismin (ja kommunismin, Napoleonin jne.) kanssa samaa tuhoisaa ja veristä aatetta ja käytäntöä, eli monikansallista Euroopan laajuista suurvaltaa tavoittelevaa imperialismia, edustavat nykypäivänä juuri nämä Rajaniemen itsensä kaltaiset EU-mieliset, monikultturistit ja globalistit, jotka eniten vihaavat nationalismia. On näiden taholta äärimmäistä viha- ja valhepropagandaa väittää nationalismia vastakohdakseen, mitä nämä itse edustavat, siis imperialismiksi.

[Roope]

Kati Kelolan kolumni: Ahdasmieliselle nationalismille ei ole pakko alistua

Kun nationalismin nousu Euroopassa ahdistaa, on lohdullista muistaa, että on kyse ihmisen luomasta rakennelmasta, jota voi muuttaa, kirjoittaa Kati Kelola.

Kun Britannia erosi EU:sta 31. tammikuuta, pääministeri Boris Johnsonin lasissa ei ollut samppanjaa vaan jotain parempaa: englantilaista kuohuviiniä. Myös pääministerin brexit-päivän ateria oli puhdistettu ulkovaltojen vaikutteista: paahtopaistia, Yorkshiren vanukasta ja Shropshiren sinihomejuustoa, raportoi The Guardian.

Televisioidussa erojuhlassa Lontoossa liehuivat Britannian liput ja valkokankaalle heijastetusta karaoketekstistä laulettiin God Save The Queen.

Nationalismi oli laitettu näyteikkunaan.

[...]

Kaivoin Andersonin teoksen jälleen hyllystä, koska juuri nyt sen sanomaa tarvitaan: kun itseensä käpristyvän nationalismin eteneminen tuntuu Euroopassa vääjäämättömältä, teos muistuttaa meille, että sitä se ei ole.

Kansa on Andersonin mukaan kuviteltu poliittinen yhteisö. Se on kuviteltu, koska emme koskaan voi tuntea kaikkia sen jäseniä.

[...]

Siinä missä Boris Johnson julisti puhdasta brittiläisyyttä Shropshiren juustolla, meillä tunnettu esimerkki suomalaisuuden vaalimisesta on perussuomalaisten kampanjointi Enkeli taivaan ja suvivirren pelastamisen puolesta.

Juuri näin pienistä asioista brittiläisyydessä tai suomalaisuudessa tuntuu usein olevan kyse nykyisessä nationalistisessa retoriikassa. Muu olisikin mahdotonta, sillä viiden tai 65 miljoonan ihmisen kokemus kansallisesta identiteetistä on paljon vaikeammin kiteytettävissä.

[...]

Kuvitellun yhteisön eli kansan ideassa itsessään ei ole vikaa. Päinvastoin, se korostaa ihmisen kahta kaunista ominaisuutta: tarvetta kuulua ja kykyä kuvitella.

Suomessakin meillä on kaikki syy toivoa, että kumpikin näistä vahvistuisi. Tunne siitä, että olemme luomassa jotain yhdessä, on toimivan yhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan perusta.

Ongelma on, että kuvitellun yhteisön idea myrkyttyy, kun sitä käytetään ulossulkemiseen tai rasismin oikeuttamiseen. Siihen, että suomalainen lapsi on arvokkaampi kuin afganistanilainen. Tai että jokin toinen kansallisuus on omaamme huonompi, tyytyköön siksi osaansa.

Voisimmeko kiilaa lyövän ja hajottavan nationalismin sijaan kuvitella rakentavan nationalismin? Andersonin mielestä kyllä, sillä nationalismi synnyttää myös hyvää, kuten uhrautuvaa rakkautta sekä kulttuuria, esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia.

Juuri nyt merkittävimmältä tuntuu kuitenkin muistutus siitä, että nationalismi on luotua, ei annettua. Ja se mikä on – vieläpä melko äskettäin – luotua, ei ole vääjäämätöntä vaan muutettavissa.

Me voimme siis valita, tyydymmekö sinihomejuustonationalismiin, vai näemmekö, että kuviteltu yhteisömme nimeltä Suomi pystyisi luomaan jotain yhteistä hyvää yli rajojen.

Kati Kelola

Kirjoittaja on toimittaja, joka on koulutukseltaan antropologi.

Yle 6.2.2020

Ongelma on, että kuvitellun yhteisön idea myrkyttyy, kun sitä käytetään ulossulkemiseen tai rasismin oikeuttamiseen. Siihen, että suomalainen lapsi on arvokkaampi kuin afganistanilainen. Tai että jokin toinen kansallisuus on omaamme huonompi, tyytyköön siksi osaansa.

Suomalainen lapsi on minulle ja lähes kaikille suomalaisille arvokkaampi kuin afganistanilainen, aivan kuten oma lapsi on arvokkaampi kuin muiden lapset. Ajatus kaikkien maailman lasten samasta arvosta on käytännössä pelkkä abstraktio, kuten vaikkapa yleisesti hyväksytty jako kansalaisten ja ei-kansalaisten erilaisiin oikeuksiin osoittaa. Se, että emme tunne yhtä suurta yhteenkuuluvuutta tai vastuuta jostain toisesta kansallisuudesta, ei perustu siihen, että toinen kansallisuus on huonompi, vaan yksinkertaisesti läheisyyden kehään.

Toisin kuin Ketolakin tuntuu luulevan, nationalismi ei lähtökohtaisesti tarkoita muiden yläpuolelle asettumista. Nationalisti ymmärtää ja hyväksyy, että afganistanilaiselle afganistanilainen lapsi on arvokkaampi kuin suomalainen. Juuri siksi suomalaisten olisi pidettävä suomalaisten puolta, koska kukaan muu ei sitä tässä maailmassa tee.

Kirjoituksen vinkkien perusteella tuntuu siltä, että Ketolaa ovat liikuttaneet viime aikojen some-kauhistelut, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille alaikäisille afganistanilaisille ei olekaan automaattisesti myönnetty samoja oikeuksia kuin suomalaislapsille. Tämä on sitten ulossulkemista ja rasismia, pahaa nationalismia. Hyvää nationalismia olisi ottaa kaikki maailman lapsukaiset avosylin vastaan. Jos näin, niin sopisi kirjoittaa siitä, eikä olkiukkoja asian vierestä.

[Pentecost]

Kati Ketola voisi mennä saarnaamaan tuosta pahasta nationalismista vaikkapa kiinalaisille, thaimaalaisille tai jopa Afganistaniin saakka. Turkkilaisista ja venäläisistä nyt puhumattakaan.

Samalla hän unohtaa Euroopan ainutlaatuisuuden yksilönvapauksien suhteen. Tässä nyt vain mainitsen kartesiolaisen subjektin - olennon, jota ei taatusti monella mantereella edes tapaa. Mahtaako Kati edes tuntea käsitettä?

Ja mitä tilalle? Kaaos, anarkia ja muuta sillein värisevää? Mitä?

Niin väsynyttä...