Suomen Perusta: Ympäristörealistin käsikirja

[Simo Grönroos]

"Meillä on enää kymmenen vuotta aikaa pelastaa maapallo!", "Maailma tuhoutuu, jos lihansyöntiä ei lopeteta!" tai "Tuo on polkupyöräkommunismia!".  Ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella. Näkökulmat ovat usein yksipuolisia ja ratkaisuiksi tarjotaan kuhunkin kysymykseen kerrallaan vain yhtä viisasten kiveä.

Pelastukseksi tarjotaan milloin lihan syönnin lopettamista, polttomoottorien kieltämistä tai autoiluun ja asumiseen liittyvien verojen kiristämistä. Suomelta vaaditaan maailman kunnianhimoisimpia ympäristötoimia – välittämättä kuitenkaan toimien vaikutuksista maan talouteen tai edes siihen edistävätkö nämä haluttuja tavoitteita.

Marko Hamilon ja Simo Grönroosin toimittama artikkelikokoelma Ympäristörealistin käsikirja tarjoaa ympäristökeskusteluun tunteisiin vetoavan populismin vastapainoksi faktoja ja suhteellisuudentajua. Kirjaan kirjoittavat toimittajien lisäksi fysiikan tohtori Tiera Laitinen, vapaa toimittaja Matti Hukari, valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, tietokirjailija Rauli Partanen, erikoislääkäri Mikko Paunio, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori ja entinen kansanedustaja Eero Paloheimo.

Suomen Perusta -ajatuspaja toivoo, että tämä teos antaa lukijalle sekä uutta tietoa että uusia näkökulmia ilmasto- ja ympäristöasioista.

Kirja on luettavissa pajan verkkosivuilla:

https://www.suomenperusta.fi/julkaisu/ymparistorealistin-kasikirja/

[akez]

Tsekkasin kirjan ensimmäisen kirjoituksen ja poimin siitä esiin mielestäni keskeisiä kohtia. Artikkelissa varsin mielenkiintoista asioiden hahmottelua.

Marko Hamilo: Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia

Tunnustettakoon heti alkuun: olen ilmastoalarmisti. Katson, että on olemassa riittävä tutkimusnäyttö siitä, että globaali ilmasto lämpenee, että se on haitallista ja että pääsyy ilmastonmuutokseen on ihmistoiminta. Olen tiedetoimittaja, ja lähes kahden vuosikymmenen ajan olen kirjoittanut pääosin valtamediaan ilmastonmuutoksesta ja keinoista sen hillitsemiseksi. Kannatan silti ympäristö- ja energiapolitiikkaa, joka korostaa suhteellisuudentajua ja suomalaisen elinkeinoelämän etua ja kritisoi liiallista yksipuolista kunnianhimoa ilmastopolitiikassa. Teen niin silläkin uhalla, että saatan menettää uskottavuuteni ja tietynlaisen sosiaalisen pääomani ilmastoasioista kirjoittavana journalistina. Tässä johdannossa pyrin avaamaan ajatteluani.

Harvat asiat ovat mustavalkoisia, eikä ympäristöpolitiikassakaan ole kyse hyvien ja pahojen välisestä taistelusta, kuten asia usein valtamediassa annetaan ymmärtää. Kuten monilla muillakin politiikan lohkoilla, myös ympäristönsuojelussa eri puolueiden tavoitteet ja arvot ovat lähempänä toisiaan kuin edistykselliset väittävät. Moni vihreä haluaa uskoa, että he ovat ainoina aidosti huolissaan ympäristöstä, ja että heitä kritisoivien tahojen täytyy olla itsekkäitä ja piittaamattomia. Todellisuudessa ympäristöpolitiikan erot koskevat paljon suuremmassa määrin keinoja kuin arvoja tai tavoitteita.
(...)

[Ympäristö]Ministeriön sisältä katsottuna maailma näytti aivan toisenlaiselta. Ympäristölainsäädäntöä oli kehitetty Suomessa jo vuosikymmeniä, ja eniten sitä oli ajanut Sdp. Myös ympäristöministeriö oli pitkälti demarien luomus, mikä näkyi myös virkamieskunnan koostumuksessa. Suomen ensimmäinen ympäristöministerikin oli sosiaalidemokraatti, nimittäin Matti Ahde (1983-1987). Kun Pekka Haavisto aloitti ympäristöministerinä, kyse ei ollut ympäristöasioiden noususta politiikan valtavirtaan, vaan vihreän ideologian tuomisesta ympäristöpolitiikkaan. Vaikka moni ympäristöliikkeessä sitä ei ymmärräkään, oli Suomen ympäristölainsäädäntö käytännöllisesti katsottuna valmis 1990-luvun puolivälissä, ja esimerkiksi vuoden 1996 luonnonsuojelulaki jo pitkälti valmisteltu ennen kuin Haavisto aloitti valtioneuvoston jäsenenä.

Vastakkain eivät siis olleet piittaamattomuus ympäristöstä ja ympäristöhuoli, vaan ennemminkin jo pitkään jatkunut maltillinen ympäristöpoliittinen suuntaus ja uusi vihreä fundamentalismi. Demareiden vanha ympäristöpolitiikka oli teknologia- ja teollisuusmyönteistä, eikä se kyseenalaistanut talouskasvua tai demonisoinut ydinvoimaa.
(...)

Mikä nykyisessä vihreässä ilmasto-, energia- ja ympäristöpolitiikassa sitten on vikana, ja miten asia pitäisi korjata? Tässä kirjassa eri kirjoittajat käyvät läpi erilaisia ympäristöpolitiikan ylilyöntejä. Neljä teemaa toistuu.

Keppihevostelu ei auta ympäristöä

Ympäristöpolitiikka toimii usein jonkin muun aatteen keppihevosena. Ympäristönsuojelun nimissä on vastustettu muun muassa teollista hyvinvointiyhteiskuntaa, talouskasvua ja "materialismia". Jotkut ovat löytäneet ilmastosta syyn vastustaa kapitalismia (esimerkiksi Naomi Klein kirjassaan: Tämä muuttaa kaiken: Kapitalismi vai Ilmasto), vaikka jokaiselle pitäisi olla reaalisosialistisen yhteiskuntakokeilun jälkeen selvää, että kapitalismin vaihtoehto tuotti valtavat ympäristöongelmat, vaikka ei kyennyt tarjoamaan kansalaisilleen samoja kulutusmahdollisuuksia kuin kapitalistiset maat.
(...)

Kaverikapitalismi höydyttää vain poliitikon kavereiden yrityksiä

Ympäristöpolitiikka on niin sanotulle kaverikapitalismi valitettavan altis politiikan lohko. Kaverikapitalismilla tarkoitetaan erotuksena terveestä markkinataloudesta järjestelyjä, jossa resursseja ohjataan sääntelyllä tai tukipolitiikalla joidenkin yritysten taseisiin ja tuloksiin - yleensä kyseiset yritykset lobbaavat poliitikkoja saadakseen itselleen edullista sääntelyä. Kyse on siis eräästä korruption muodosta. 
(...)

Identiteettipolitiikka ja moraaliposeeraaminen tuovat hetkeksi hyvän mielen

Perinteisessä ympäristöpolitiikassa on totuttu puuhasteluun, joka ei juurikaan tuota tulosta, mutta tekee hyvän mielen puuhastelijalle. Puuhastelusta tulee herkästi itseisarvo, oli sitten kyse kompostoinnista tai vanhojen tavaroiden viemisestä kirpparille. 

Nyt on myös nähty, että tietyt elämäntavat ovat arvokkaampia kuin toiset: kosmopoliittisen kaupunkilaisliberaalin autottomuus ja kasvisruokavalio saa paljon huomiota mediassa, kun taas saman identiteettiryhmän Thaimaan matkat sivuutetaan välttämättömänä pahana. Myös ydinvoiman vastustaminen ehti muodostua vanhalle ympäristöliikkeelle identiteetiksi. Siksi vastustamisesta luopuminen näyttää olevan vaikeaa, vaikka ilmaston kannalta se olisi mitä tärkeintä.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ryhmäytyminen ja heimoutuminen on johtanut identiteettipoliittiseen poseeraamiseen myös toisella puolella. Jotkut syövät tai ainakin uhoavat syövänsä paljon lihaa silkasta pottuilusta "liberaaleille", jotka haluavat kieltää ja pakottaa. ...
(...)

Mustavalkoinen kieltolakiajattelu hallitsee vihreää politiikkaa

Kategorisuus ja mustavalkoisuus ovat tyypillisiä piirteitä vihreässä ympäristöajattelussa. Monesti optimi löytyy ääripäiden väliltä ja siihen päästään taloudellisten ohjauskeinojen avulla. Ympäristöpolitiikassa kuitenkin on tavallista vaatia jonkin saastuttajan täyskieltoa, oli se sitten kivihiili tai polttomoottorit - vaikka kivihiilivoimala voisi toimia hyvin varakapasiteettina eikä hiiltä polttamaan suunnitellun voimalan korvaaminen maakaasulla toimivaan ole välttämättä tällaisissa tapauksissa järkevää.

Hiljattain julkaistu tutkimus osoitti, että ladattava hybridi on sähköautoa vähäpäästöisempi. Syynä on sekä verkkosähkön hiilipäästöt että täyssähköautojen isojen akkujen tuotannon päästöt. Mustavalkoinen intuitio tekee helposti tepposet, ja kunnianhimoiselta näyttävä politiikka tuottaakin enemmän päästöjä kuin se, joka näyttää vain maltilliselta askeleelta oikeaan suuntaan.
(...)

Lihavoinnit mun.

... taidanpa lukea loputkin artikkelit ajanmittaan.

[Simo Grönroos]

Parin minuutin puffi Ympäristörealistin käsikirjasta:

https://www.youtube.com/watch?v=7ps_M-CnMQI

Suomen Uutisten puolen tunnin minidokumenttifilmi kirjasta:

https://www.youtube.com/watch?v=LGwHu7hht7A&t=