Puhuttu ja kirjoitettu kieli aivojen välisessä viestinnässä

[aivo]

Yhteiskuntana olemme fyysisesti kaukana toisistaan olevia henkilöitä, jotka eivät voi keskustella keskenään muuten kuin pienessä rajatussa lähipiirissä. Jos yhteiskunnassa joku sanoo jotakin, me eli miljoonat muut ihmiset emme voi kuulla tai tietää, mitä tuo joku sanoo tai kuulla, mitä muut henkilöt sanovat asiasta, jolloin voisimme muodostaa oman mielipiteemme ja kenties osallistua keskusteluun. Koska tällainen keskustelu ei ole mahdollista, emme saa tietää, jos joku oivaltaa jotakin tai jos joku henkilö televisiossa esittää jotakin, mikä ei ole jonkun mielestä aivan totta tai vaatisi ainakin syvempää perehtymistä.

Voimme keskustella suullisesti lähellämme olevien henkilöiden kanssa ja tavoittaa jonkun kaukana olevan henkilön puhelimen avulla. Tällaiseen viestintään aivomme ovat nimenomaan rakentuneet. Käytämme äänteitä ja muodostamme niillä yhteisiä sanoja, joilla viitataan asioihin ja tapahtumiin, jotka voimme nähdä ja vaikka emme näkisi jotakin, mitä meille kerrotaan, lausuttavilla sanoilla on konkreettinen, todennettavissa oleva sisältö, joilla aivot voivat kuvitella asian tai tapahtuman. Mikäli emme jotakin sanaa tai asiaa ymmärrä, voimme kysyä. Vastaavalla tavalle voimme itse tulla ymmärretyiksi.

Lukemattomien oivallusten ja teknisen kehityksen myötä suulliseen viestintään on tullut uusia ominaisuuksia mm. se, että henkilön puhetta voi kuunnella valtava määrä ihmisiä ja puheen mukana voi nähdä asioita ja tapahtumia, jotka tapahtuvat fyysisen elinpiirin ulkopuolella eli voimme nähdä mitä tahansa maapallolla tapahtuvia asioita tai tapahtumia. Puheen suhteen olemme kuitenkin täysin puhujan tai selostajan armoilla eli emme voi varmistaa, puhuuko hän totta - kuvaanhan voidaan liittää mitä tahansa selostusta.

Mullistavinta lienee kuitenkin se, kun puhumisessa käytettävät äänteet opittiin muuttamaan pariksikymmeneksi piirrettäväksi merkiksi ja kun sormet saivat oman merkkinsä, myös lukumäärä muuttui käsiteltäväksi ja tallennettavaksi. Näiden saavutusten myötä, se mikä oli paikan päällä tapahtuvaa ja nopeasti ohimenevää puhetta oli nyt piirrettäviä merkkejä, joilla mikä tahansa asia tai tapahtuma voitiin tallentaa ylös ja mikä tahansa asia tai tapahtuma voitiin siirtää muiden aivojen tiedettäväksi olivat he sitten missä tahansa. Tosin piirrettyjä merkkejä ymmärsivät alkuaan vain ne harvat, jotka osasivat lukea niitä ja aikoinaan sekä merkkien piirtäjät että niitä ymmärtävät olivat oppinutta väkeä, jotka herättivät kunnioitusta.

Ihmisyhteisössä jokainen joutuu ansaitsemaan elantonsa tavalla tai toisella, joten kirjoitustaidosta tuli nopeasti keino, millä yksilöt pystyivät elättämään itsensä ja perheensä. Sama itsensä elättämisen lähtökohta voidaan nähdä myös yhteiskunnan perustana siltä osin, etteivät yhteiskunnat elätä toisiaan, vaan jokaisen on löydettävä keinonsa, millä elättää itsensä ja väkensä.

Eräs elinkeino muiden joukossa on uutisten ja tietojen kertominen yhteiskunnalle, mikä nykyään tarkoittaa miljoonia ihmisiä. Yhteiskuntana me olemme antaneet ikään kuin luvan joillekin henkilöille lehdissä ja televisiossa kertoa, mitä maailmassa tapahtuu,  koska kaikilla meillä muilla on omat työmme emmekä ilman lehtiä ja televisioita tietäisi muuta kuin lähellämme olevat asiat ja tapahtumat. Vaikka lehden ja television henkilöillä on keinonsa ja tietolähteensä, he ovat kaltaisiamme palkansaajia. Ainoa ero muihin on, ettemme voi kysyä heiltä mitään.

Tarve elättää itsensä puheen ja tekstin avulla tuottaa valtavan määrän puhetta, ääntä, kuvaa ja tekstiä, mitä ihminen kykenee vastaanottamaan hyvin rajallisesti, keskittyneesti ehkä puoli tuntia.  Kaikkia sanoja emme ymmärrä, mutta niitä henkilöt televisiossa käyttävät sujuvasti - he ikään kuin tuntuvat tietävän, mistä puhuvat. Niinpä sanat ja lauseet eivät herätä huomiota kuten esim. "populistit voittivat vaalit Italiassa". Näistä "Italia" ja "voittaa vaalit" ovat ymmärrettäviä sanoja, mutta keitä tai mitä ovat populistit. Aivomme päättelevät kuitenkin jotakin. Populistit tarkoittavat meille näkymättömiä yksittäisiä ihmisiä, jotka joku tuntematon henkilö on luokitellut erottumaan muista liittämällä heihin ominaisuuden populismi. Tämä kuitenkin vain omissa aivoissani.

Nykymediassa vilahtaa usein kirjainpari EU, joiden yhteydessä ymmärtää, että eri valtioilla voi olla yhteinen markkina-alue siihen liittyvine sääntöineen. Siitä eteenpäin on jo vaikeampaa siltä osin, että taloyhtiössä ja valtiossa päätöksenteko tapahtuu vähän samalla tapaa. Jos sitten taloyhtiöitä yhdistetään yhteisen hallinnon alaiseksi, voisi kuvitella, että päätöstenteko vaikeutuu, koska enää ei voi päättää omista asioistaan vaan on kysyttävä muilta taloyhtiöiltä ja niitä johtavalta hallinnolta.

Edellä mainittu antaa jonkinlaisen kuvan siitä, mitä aivomme joutuvat tekemään sanojen kanssa. Kun sanat tarkoittavat jotakin muuta kuin elinpiirimme asioita, emme voi havaita niiden sisältöä, mutta toistuessaan ne muuttuvat kuin sanoista koostuvaksi tutuksi maisemaksi tai hälinäksi, mihin ei kiinnitä huomiota. Sana siellä täällä saattaa askarruttaa hetken, mutta keltä kysyisimme. Tietysti joku lähellä oleva voisi kertoa tai sanan voisi hakea sanakirjasta, mutta itse sanoja tuottava koneisto on mykkä ja vastaamaton ikään kuin siellä ei olisi ketään.

Toimittajat jäävät ihmisille väkisin tuntemattomiksi, joten heitä ei pidetä edes yksittäisinä henkilöinä vaan joukkona, mediana, jonakin sanomalehtenä tai vaikkapa Ruotsin televisiona, joka kertoi jotakin tai sen mielestä on jne. Tässä on onnistuttu niin hyvin ettei henkilöiden osuutta sanomalehtien ja television toimintaan ole tiettävästi edes tutkittu. Ihmisiä he kuitenkin ovat. Vaikka emme tunne heitä lähemmin, ihmisistä saamme runsaasti kokemusta. Elämmehän heidän keskuudessaan ja televisiossa näemme ihmisiä, jotka ovat hyvinkin montaa mieltä asioista. Lähemmin emme tunne kuitenkaan muita henkilöitä kuin itsemme, mistä tiedämme, että ulkoisesti olemme eri ihminen kuin kuoren sisällä ja huomaamme heti, kun kohtaamme jotakin uutta eli kannamme menneisyyttä mukanamme.

Ihmiset viestivät keskenään sanojen, puhutun ja kirjoitetun kielen avulla kaikesta siitä, mitä ovat nähneet, kuulleet, lukeneet, kokeneet, havainneet ja ajatelleet. Teemme tätä joka päivä keskenämme ja samaa tekevät henkilöt sanomalehdessä ja televisiossa. Tosin he eivät kerro, mitä heille on päivän aikana tapahtunut vaan he aivoillaan ja välineillään kertovat, mitä kaikkea maailmassa ja yhteiskunnassa on tapahtunut näkemättä maailmaa sen kummemmin kuin me muutkaan.

Sanomalehti ja televisio laitteina ja keksintöinä tekevät ihmisaivoille kuitenkin jotakin erikoista: jonkun henkilön käsitys jostakin leviää sanojen mukana miljooniin aivoihin ja pian sitä toistellaan pihoilla, kaduilla, toreilla ja työpaikoilla ikään kuin itsestään selvänä ja varmana tosiasiana, joita kuvat ja videot vielä vahvistavat. Vaikka tekniikka mahdollistaa tämän, me säilymme kuitenkin siellä täällä olevina erilaisina henkilöinä, jotka ajattelevat kuka mitäkin jo pelkästään siksi, että kaikilla on oma ainutlaatuinen elämänsä, mikä tekee aivoistamme erilaiset vaikka itse laitteisto on sama kaikilla.

Vaikka tulkitsemme ja ymmärrämme sanat ja asiat eri tavalla, ongelmia ei aina synny, mutta jos ajatellaan jotakin uskontoa, päädytään kirjaan, jonka joku tai jotkut itsemme kaltaiset henkilöt ovat kirjoittaneet ja jonka kaikki tulkitsevat kukin omalla tavallaan, mikäli ovat lukeneet sen. Herää kysymys kenen henkilön tulkinta tuohon kirjaan on oikea ja millä hän perustelee muille henkilöille, että vain minun päässäni oleva tulkinta on oikea ja muiden väärä. Miten ylipäänsä voimme puhua yhteisestä uskonnosta, koska aivoista sellaista ei ole löydettävissä?

Uskontonsa kanssa ihmiset joutuvat lähemmässä tarkastelussa pulaan mutta sen elinkeinollinen perusta on yksinkertainen. Joku tai jotkut hankkivat sillä elantonsa - ei suoraan, vaan verojen kautta.  Joskus ihmisyhteisön aamuhämärissä - sen sijaan, että lauma kierteleviä rosvoja olisi ryöstänyt ihmisten sadon ja karjan - porukan johtaja keksi ryöstämisen sijasta kantaa veroa vastineeksi suojelusta muita rosvolaumoja ja sadon ryöstämistä vastaan. Teko ei ollut ihan mitätön, sillä näin syntyi yhteiskunta, jossa edelleen elämme. Sen sijaan, että kaikki hankkisivat elantonsa itse, jotkut alkoivat elättää itsensä tuottamalla palveluja yhteiskunnalleen.

Nykyaikana verot nähdään yhteiskuntien keinona rahoittaa ihmisten tarvitsemat yhteiset palvelut ja niiden toteuttamiseen on mahdollisuus vaikuttaa äänestämällä mikäli niistä päättävät henkilöt valitaan äänestämällä vapaissa vaaleissa. Teoriassa nyky-yhteiskunnan pitäisi rakentua yhteiselle tahdolle, avoimelle tiedonvaihdolle, yhteiskunnassa käytävälle keskustelulle ja vaihdettaville päättäjille, mutta yhteiskunnissa henkilöt voivat pitää myös kiinni kynsin hampain joskus menneisyydestä saavutetusta vallasta ja asemasta. Tämä selittää myös uskonnon eli se ei ole pelkkä joskus muinaisuudessa kirjoitettu kirja, vaan väline ja keino, jolla yksittäiset henkilöt yrittävät säilyttää saamansa aseman ja statuksen, koska saavat siitä elantonsa.

Aika on kuitenkin muuttunut.  Ihmisen tappamista ja vainoamista ei pidetä enää normaalina, jos hän ei tunnusta jotakin kirjaa tai jotakin oppia. Sama koskee yhteiskunnan sisällä käytävää henkilöiden keskinäistä valtataistelua, jonka nämä yrittävät ratkaista väkivalloin sen sijaan, että antaisivat yhteiskunnassaan olevien ihmisten päättää sen, kuka saa johtaa yhteiskuntaa seuraaviin vaaleihin asti. Syystä tai toisesta tämä ei aina onnistu, mikä näkyy maapallolla vallitsevana tilanteena, mistä riittää ehtymättömästi uutisia lehdille ja televisiolle.

Yhteiskunnat toimivat sanallisen viestinnän avulla, minkä myötä sanat ovat yhteiskunnan vallankäyttöväline, millä vaikutetaan siihen mitä ihmiset tietävät ja  mihin he uskovat. Tässä vallan ja vaikuttamisen keskiössä ovat erityisesti lehdissä ja televisiouutisissa toimivat henkilöt, sillä hehän valitsevat sen, mitä ihmiset saavat maailmasta tietää ja miten he maailman käsittävät.

Saamallaan vallalla yksittäiset henkilöt voivat vaikuttaa suoraan äänestystuloksiin sillä, keitä he nostavat julkisuuteen ja missä valossa he henkilöt esittävät. On myös toinen tapa vaikuttaa. Ihmisethän voivat puhua sujuvasti ja vapaasti eikä heitä uhata hengen menetyksellä. Jostakin ihmiset kuitenkin tietävät, että on asioita, joista on vaarallista puhua tai joitakin sanoja täytyy varoa. Jos sitten joku erehtyy, paikka lööpeissä on varma. Sensuurin pystyttämiseen ja yhteiskunnan vaientamiseen ei tarvita muuta kuin, että joku laittaa jonkun uhriksi ja esimerkiksi.

Sanojen käyttöoikeus lehdessä mahdollistaa esim. sen, että ihmisten luokittelusta ihonvärin perusteella voidaan tehdä uusi luokittelu, mitä voidaan käyttää poliittisena lyömäaseena äänten hankinnassa ja keinona vaientaa ihmiset samalla kun lehdessä toimivalle henkilölle syntyy koko yhteiskuntaa hallitseva tuomarin virka ikään kuin joku olisi valittu tällaista virkaa hoitamaan, mutta yhtälailla toimittajat itse voivat joutua rankaisemisen kohteeksi, jos teksti ei miellytä jotakin "talon" sisällä tai sen ulkopuolella.

Henkilöiden saamaa valtaa yhteiskunnassa vahvistaa erityisesti se, että lehtien ei tarvitse julkaista mitään, mitä eivät itse halua, mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat puolustuskyvyttömiä lehdistön ja julkisuuden edessä. Asiaan vaikuttaa sekin, ettei ihmisillä ole aikaa syventyä asioihin. Tällöin vain helpot ja pinnalliset totuudet  vastaanotetaan ja muut ohitetaan.

Vallitsevat sosiaaliset normit näkyvät televisiossa, missä ihmiset puhuvat näennäisen vapaasti. Se, mistä televisiossa puhutaan, riippuu tietysti ohjelman aiheesta ja sisällöstä. On kuitenkin eräs asia, josta ei puhuta eli ihmiskunnan väestönkasvukäyrä. Aivan tuntematon se ei ole, mutta koska siitä ei puhuta, se on vain käyrä lukemattomien muiden joukossa. Varsinainen syy puhumattomuuteen saattaa kuitenkin olla se, etteivät ihmiset uskalla kajota asiaan, mikä tietää tuntemattomille vesille soutamista ja ehkä parempi niin, koska siitä puhuminen pelottaa yhtä paljon kuin miljardit ihmiset.

Myös puheen ja kielen välityslaitteistolla on merkitystä. Tässä suhteessa televisio laitteena antaa helpon ja vaivattoman mahdollisuuden nähdä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta se ei kykene tarjoamaan kuin jokseenkin pintapuolista näkemystä aiheistaan. Suullinen puhe ei muutenkaan ole paras mahdollinen keino tuoda asioita esiin, koska kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Monimutkaisempien asioiden käsittelyssä sanomalehti on parempi, koska tekstiin voi panostaa enemmän ja sillä voi päästä aivan toisenlaisiin ulottuvuuksiin kuin puheella. Parasta sanomalehdessä kuitenkin on se, että kuka tahansa voi esiintyä lehden kirjoittajana minkä myötä yhteiskunta voi vapautua yksittäisten henkilöiden käsityksestä jostakin. Päin vastoin kuin yleisesti luullaan, se, että lehteen voivat kirjoittaa vain toimittajat, ei ole luonnon laki.

Sanomalehdessä yksittäisten henkilöiden valta toisiin ihmisiin nähden syntyi ikään kuin vahingossa sanomalehtikeksinnön seurauksena, mikä tarvitsi kirjoittajia. Se, että henkilö voi tai saa kirjoittaa lehteen, ei tee hänestä kuitenkaan sen kummempaa henkilöä muiden joukossa. Vaikka me yhteiskuntana näytämme uskovan tuohon yksittäiseen henkilöön, me lähinnä uskomme siihen, mihin luulemme muiden uskovan samalla kun varomme silmätikuksi joutumista.

Sanomalehteä tekevät tavalliset ihmiset, jotka kertovat meille milloin mitäkin, mutta emme voi kysyä heiltä mitään. Voi sitten kysyä, mitä yhteiskunta tekee tiedotusvälineellä, joka tarjoaa jonkun henkilön näkemystä jostakin, vaientaa kaikki muut näkemykset ja tuomaroi kansalaiset pelokkaiksi puhumaan ja kirjoittaahan he eivät lehdessä saa muuta kuin lehden itsensä luvalla. Mikä tahansa poikkeaminen normista vie henkilöltä kirjoitusoikeuden tai asettaa hänet vaaraan silmätikuksi joutumisesta, vaikka ajattelua muuten pidetään yhteiskunnassa arvokkaana.

Jos ajatellaan, että sanomalehti edustaa kansalaisten keinoa ja tarvetta tietää asioita maailmasta, se ei voi olla väline, joka edustaa vain joidenkin henkilöiden tietämistä ts. että vain näillä nimenomaisilla henkilöillä on lupa tietää ja samalla tuottaa, tehdä ja levittää uutisia. Hehän edustavat vain omaa näkemystään jostakin ja vaikka heillä on oikeus näkemykseensä, se kuuluu olla vapaasti kenen tahansa kritisoitavissa eikä yksittäisen henkilön näkemys jostakin voi estää muiden henkilöiden näkemysten julkituloa, jotka yhtälailla ovat vapaasti kritisoitavissa.

Tältä osin nykylehdet eivät vastaa tiedostusvälineelle asetettavia vaatimuksia, jotka ovat periaatteessa samat kuin tieteessä tai missä tahansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä eli jos joku esittää tai väittää jotakin, esitetyn tai väitetyn on oltava kenen tahansa arvioitavissa ja kritisoitavissa. Ei voi pitää myöskään hyväksyttävänä, että kansalaiset joutuvat luotettavaa tietoa hankkiakseen, etsimään sitä milloin mistäkin, muista lehdistä, kirjoista ja netistä vain sen vuoksi, että lehti saa itse päättää mitä tietoa se myy asiakkailleen.

Sanomalehden tilannetta yhteiskunnassa voi tarkastella ikään kuin vuorovaikutuksena henkilöiden kesken. Tuossa vuorovaikutuksessa on henkilö, joka esittää jotakin ja johon toinen henkilö reagoi eli on joko samaa tai eri mieltä, mitä tilannetta kolmas henkilö seuraa asettumalla toisen kannalle tai hyväksymättä kumpaakaan näkemystä. Tällaiseen toimintaan aivomme ovat rakentuneet ja jos minä, sinä tai kuka muu tahansa ei pysty olemaan se kolmas henkilö, ei voi puhua mistään luonnollisesta asetelmasta eri osapuolten ja henkilöiden välillä.

Täyttääkseen tiedonvälittämiselle esitettävät vaatimukset sanomalehti tarvitsee riippumattoman tahon tai elimen, joka seuloo yhteiskunnan tarjonnasta laadukkaimmat tekstit ja kannanotot. Jotta emme jäisi tätä vaille sen vuoksi, etteivät henkilöt uskalla tulla esiin, tuo elin voi tarvittaessa salata kirjoittavien henkilöllisyyden, jolloin rankaisutoimenpiteet eivät onnistu. Yhteiskunnalle edellä mainittu antaa signaalin siitä, että myös yksittäisen ihmisen ajattelulla ja tiedoilla voi olla merkitystä eikä niiden takia tarvitse vaarantaa mitään.

Lehteen kirjoittavan on vain muistettava, että ihmistajunta hukkuu jo muutenkin teksteihin ja siihen valtavaan tarjontaan, minkä sekä tiedottaminen että viihde yhdessä tuottavat. Mikäli henkilö haluaa tavoittaa ihmisiä, tekstin on oltava ymmärrettävää ja tiivistä ja siinä täytyy olla jotakin uutta, mikä herättää kiinnostusta. Tällainen on kuitenkin sanomalehdessä mahdollista, minkä myötä siitä voi tulla yhteiskunnan viestintäväline päinvastoin kuin kirjoista, joilla on oma tehtävänsä.

Koska meitä on niin tavattomasti, lehteen ei voi kukaan kirjoittaa suoraan, vaan on läpäistävä ensin muutama henkilö, jotka äänestävät tekstistä. Sama koskee sitä, kun ja jos joku haluaa vastata toimittajan tai jonkun muun henkilön tekstiin. Kaikki tämä on vaivalloista kuten vaalien järjestäminenkin, mutta harva haluaa palata yhteiskuntaan ilman vapaita vaaleja. Myös yhteiskunnan keskustelulle voi käydä samoin eli ihmetellään aikaa, kun sellaista ei ollut.

Mitä tulee sanomalehden käyttöön yhteiskunnallisena keskusteluvälineenä, on hyväksyttävä se, ettei kukaan voi omistaa sanoja tai määrätä niiden käytöstä. Lehti voi olla jonkun omistama ja omistaja voi palkata toimittajia ja kerätä mainostuloja, mutta lehdellä ja sen henkilöillä ei ole mitään yksinoikeutta sanoihin saati sitten automaattipääsyä aivoihimme. Se, miksi näin on ollut, selittyy sillä, että sanomalehti keksittiin kirjepostin aikakaudella. Nykyisin tietomme aivoista, sanoista ja niiden vaikutuksista on kokonaan eri tasolla kuin lehden alkuaikoina ja vain lehden oikeus kirjoittaa mitä itse haluaa, on estänyt yhteiskuntaa kehittymästä eteenpäin myös tällä alalla.

Sanoista on vain syytä muistaa, että vaikka sanat viittaavat johonkin todellisuudessa esim. sana tuoli ja huonekalu, jolla istumme, ne liittyvät pikemmin aivojen kuvittelukykyyn kuin todellisuuteen sikäli, että voimme kuvitella asioita, joita todellisuudessa ei ole olemassa tai ne ovat olemassa vain jonkun henkilön päässä. Tässä suhteessa lehden uutiset ja tekstit perustuvat enemmän kirjoittajan kuvitteluun jostakin kuin siihen, että olisi ollut paikan päällä tekemässä havaintoja ja vaikka olisikin ollut, joku toinen olisi voinut kokea asiat eri tavalla. Kun sitten joku lukee tekstin, aivot kuvittelevat taas eli henkilö "näkee" jotakin, minkä hänen aivonsa tuottavat lukutapahtuman yhteydessä.

Aivojen kuvittelua ja kuvittelukykyä ei ole kuitenkaan syytä pitää haitallisena ominaisuutena vaan ominaisuutena, johon saattaa sisältyä riskejä. Ilman kuvittelukykyä näkisimme vain ne asiat ja tapahtumat, jotka ovat läsnä ja tapahtuvat tässä ja nyt. Kuvittelun ansiosta me voimme taas nähdä asioita ja tapahtumia, jotka eivät ole millään tavalla läsnä tai suoraan havaittavissa. Ongelmia syntyy vain, jos jonkun henkilön kuvittelut jostakin muuttuvat ikään kuin tosiasioiksi jostakin ilman, että kukaan uskaltaa olla eri mieltä. Tästähän on ollut kysymys kaikissa sodissa.

Mitä tulee itse yhteiskuntaan, olemme maapallon yhteiskuntien joukossa tavattoman pieni joukko, joka asuttaa ilmastoltaan kylmää ja syrjäistä seutua kaukana maapallon keskusalueilta ja jonka asioita ei mikään muu yhteiskunta tule hoitamaan saati sitten elättämään. Intialaiset eivät voi ratkaista asioitamme ja sama päinvastoin, joten meillä kuten muillakaan ei ole vaihtoehtoja.

Ilmeisesti kylmän ilmaston ja yhteiskunnassa sattuneiden asioiden ja tapahtumien seurauksena olemme luoneet keinoja, joilla nekin, jotka eivät syystä tai toisesta pysty itse hankkimaan elantoaan, tulevat ylläpidetyiksi eli ihmiset saavat rahaa ruokaan, vaatteisiin, lämpöön ja katon pään päälle, minkä lisäksi kustannamme yhteisiä palveluja, joista erityisesti koulutus mahdollistaa sen, että yhteiskuntaan voi syntyä laajaa osaamista ja tietämystä.

Lämpimissä ilmasto-olosuhteissa vastaavaa ei ole tapahtunut ainakaan samassa määrin, joten lapsia hankitaan vanhuuden turvaksi. Tästä syntyy tiettyjä ongelmia yhteiskuntien välille maailmassa, jossa liikkuminen on helppoa ja jossa rajat eivät juurikaan pidättele. Mikäli yhteiskunnassa vallitsee vielä väkivaltainen valtataistelu, ihmiset voivat vedota suoraan heihin kohdistuvaan vainoon, mikä aikaansaa muiden yhteiskuntien asukkaille pakonomaisen vastaanottovelvollisuuden.

Edellä mainittu asettaa yhteiskuntien asukkaat hankalaan asemaan sikälikin, ettei tilanteesta voi julkisesti puhua tai jos joku yrittää puhua, henkilö joutuu varomaan sanojaan, jottei joudu puolustuskyvyttömänä lehdistön hampaisiin. Mikäli asioista voisi puhua, kansalaisjärjestöt saattaisivat kyetä painostamaan omia hallintojaan toimimaan tavalla, mikä edesauttaa äänestämällä toteutetun hallinnon aikaansaamista jo senkin vuoksi, että muut joutuvat maksamaan väkivaltaisen valtataistelun aiheuttamat kustannukset puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä.

Asioiden ja tapahtumien keskiössä on sanomalehti, johon liitetyn lisäominaisuuden avulla ihmiset yhteiskunnassaan pystyvät käymään keskustelua keskenään. Sanomalehden teksti antaa mahdollisuuden nähdä, miltä joku asia näyttää toimittajan aivoissa, mutta mikäli katsotaan, että kansalaisilla on oikeus "kuulla" myös  muita näkemyksiä, jos niitä on, sen on myös julkaistava ne yleisönosastossaan. Tällainen on kuitenkin vielä miljoonien yksilöiden maailmassa epänormaalia. Normaalia on, että lehti toimittajineen kertoo, miten asiat ovat ja kun on vielä televisiokin. Voi sitten kysyä, miten normaali on yhteiskunta, jossa pieni joukko yksittäisiä henkilöitä sanelee, miten asiat ovat eikä heidän kanssaan voi olla eri mieltä.