Joukkotiedotusvälineistä

[aivo]

Joukkotiedotusvälineisiin, lehtiin ja televisioon rakentavat sisältöä yksittäiset henkilöt. Tuo sisältö siirtyy tiedotusvälineiden avulla miljooniin aivoihin eli jonkun henkilön näkemys jostakin on pian yleinen tai enemmistön näkemys jostakin. Koska joukkotiedotusvälineistä ei julkisuudessa puhuta, asiaan ei kiinnitetä huomiota.

Ihmiskunnan historiassa joukkotiedotusvälineet ovat verrattain uusia tulokkaita. Sanomalehti on ollut olemassa reilut 100 vuotta ja televisio tuli lähes äskettäin. Niiden hyvä puoli on, että tietoa voidaan välittää nopeasti ja tehokkaasti asuivat ihmiset missä tahansa. Huono puoli on, että ne toimivat vain yhteen suuntaan eli yksittäiset henkilöt jäävät pelkäksi tiedon vastaanottajaksi.

Ihmiset ajattelevat ja tietävät koko ajan, mutta tuo henkilöissä oleva tietäminen tai ajattelu ei pääse julkisuuteen, koska joukkotiedotusvälineet välittävät vain niissä toimivien henkilöiden käsityksiä jostakin. He valitsevat myös, ketä haastatellaan. Tietäminen ja ajattelu ei ole kuitenkaan sidottu joukkotiedotusvälineisiin ja niiden henkilöihin.

Joukkotiedotusvälineet ovat muutettavissa välittämään kaikenlaista tietämistä, mikäli ymmärretään, miten ne nyt toimivat eli ne välittävät vain niissä toimivien henkilöiden käsityksiä jostakin. Välittämiseen he käyttävät sanoja, jotka ovat peräisin henkilön itsensä aivoista. Jokaisella uutisella tai tiedolla on siten aina tekijänsä eli joku yksittäinen henkilö.

Tiedon välittämisessä television puolen tunnin uutiset eivät ole itse maailma tai se, mitä siitä on tiedettävissä. Ne ovat pelkkä lyhyt, puhuen ilmaistu käsitys juuri sillä hetkellä pinnalla olevista asioista. Koska ymmärrämme sanat heti kun ne kuulemme tai näemme, meille syntyy mielikuvia asioista ja tapahtumista, mutta nuo omien aivojemme synnyttämät mielikuvat eivät ole varsinaista todellisuutta  taivaanrannan takana, minne emme itse näe. Todellisuushan voi olla lähes mitä tahansa, mutta siitä saamme tietää vain jonkun henkilön käyttämät sanat.

Vaikka uutisen laatijan pyrkimys on antaa todenmukainen käsitys jostakin, maailma ja sen asiat eivät ole käsiteltävissä muutamalla lyhyellä lauseella ja sanoilla, joiden merkitys on selvä vain laatijalle itselleen. Sanoilla ei ole myöskään mitään henkilöistä riippumatonta merkitystä, vaan jokainen  tulkitsee sanat oppimallaan tavalla omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta.

Parhaimmillaankin televisiouutiset antavat vain typistetyn tai yksinkertaistetun käsityksen asioista, mutta tästä huolimatta joukkotiedottamisen ongelma ei ole välttämättä televisiossa, vaan siinä, että yhteiskunnalta puuttuu tekstipohjainen joukkotiedotusväline, jossa television esittämiä asioita ihmiset voisivat käsitellä muutenkin kuin muutamalla lauseella ja sanalla.

Nykyisiä sanomalehtiä voidaan pitää perintönä 1800-luvun kirjepostin aikakaudesta, jolloin yksittäiset henkilöt lehdessä esiintyivät asioiden ja tapahtumien kertojina. Ihmiset tulkitsivat heidän tekstinsä miten tulkitsivat, mutta koska muita tulkintoja ei voinut olla sen ajan viestintäolosuhteissa,  päälehti henkilöineen hallitsi yhteiskunnan tietämistä myös television aikakaudella.

Lehtiä on monia, mutta harvalla on aikaa selata, mitä joku koti tai ulkomainen lehti toimittajineen sanoo jostakin. Mikäli on tilannut jonkun lehden eli haluaa lukea asioista ja tapahtumista myös kirjoitettuna, saa tietää vain sen henkilöiden käsitykset jostakin. Tämä on suurin piirtein samaa kuin seurustelisi vain tiettyjen ihmisten kanssa tai että, olisi kiinnostunut vain siitä, mitä he kirjoittavat. Tälläkin tavalla saa kyllä tietää, mutta se ei ole sitä tietämistä, minkä voisi kuvitella olevan vaikkapa jonkun alan asiantuntijalla, mikäli hän saisi ottaa kantaa esitettyyn asiaan.

Koska sanomalehdet julkaisevat lähinnä vain omia tekstejään, ihmiset ovat oppineet, etteivät asiat ja tapahtumat kuulu heille. Tämä on kuitenkin joukkotiedotusvälineiden itsensä synnyttämä seuraus eli normaaliksi on tullut se, mikä muuten ei ole. Missä tahansa muualla henkilöt eivät voi jakaa käsityksiään ilman, että ihmiset voisivat reagoida kerrottuun uskontoja lukuun ottamatta.

Internet on muuttanut tilannetta sikäli, että ihmisistä on tullut myös kirjoittajia ja osallistujia. Tällöin ihmisillä on mahdollisuus kertoa omasta elämästään, mutta mikäli jotakin muuta on, se hukkuu miljoonien sivujen ja sivustojen joukkoon eikä ole löydettävissä muuten kuin satunnaisesti.

Jotta yhteiskunnassa ja ihmisissä oleva tieto muuttuisi löydettäväksi,  joidenkin olisi suostuttava vastaanottamaan ja lukemaan julkaistavaksi tarkoitetut kirjoitukset ja jotta tieto voisi tulla julkiseksi, sanomalehdet on saatava julkaisemaan valitut tekstit omien tekstiensä ohessa kenties joillakin tätä tarkoitusta varten varatuilla sivuilla. Lehdissähän on jo yleisönosasto, mutta koska lehti voi valita, mitä julkaisee, se voi hallinnoida ja ohjailla ihmisten kirjoittelua, mikä rajoittaa ja heikentää ihmisten tietämismahdollisuuksia.

Koska maailmassa tietoa on ja syntyy valtavasti, luulisi, että tietoa itsessään alettaisiin vastaanottaa, valita ja seuloa. Tätä voidaan perustella sillä, ettei voi olettaa, että tiedotusvälineet tarjoaisivat automaattisesti kaiken tietämisen arvoisen samalla kun, meillä ei ole aikaa sen löytämiseen.

Koska sanomalehden tila on rajallinen eikä ihmisillä ole aikaa lukea, julkaisukynnys muodostuu korkeaksi sekä tekstien laadun, sisällön että pituuden osalta, mutta tästä lukija myös tietää, että valitussa tekstissä on jotakin, jos se on äänestetty ja katsottu julkaisemisen arvoiseksi.

Tekstin valitseminen riippuu tietysti valintaa suorittavista ihmisistä. Olivat he keitä tahansa, heitä ei tarvita kerralla kovinkaan monta. Vaikka kyse on näennäisesti pelkästä lukemisesta ja tekstien arvioimisesta, siitä saatava hyöty on ilmeinen. Ennen Internetiä tällaista ei voitu vain toteuttaa, mutta nyt kun Internet on olemassa, puuttuu enää sen tuoman mahdollisuuden käyttäminen.

Valittuja tekstejä ei ole tietysti pakko lukea eli voi elää kuten ennenkin, mutta niille, jotka haluavat elää monipuolisemman sekä lehdestä että muista tahoista riippumattoman tiedon varassa, osaavat arvostaa sitä, minkä ajan ja vaivan säästön tekstin lukeneet ja valinneet ihmiset heille tuottavat.

Uudistukselle on kuitenkin esteitä. Ihmisten on tiedettävä uudistuksen hyöty hänelle itselleen ja koska uudistustarvetta on vaikea saada julkisuuteen saati esittää parilla lauseella, se voidaan tuoda esille lähinnä Internetissä, jolloin tieto asiasta leviää vain ihmisten Internet-tuttavuuksien kautta.

Televisiossa voidaan kuitenkin kiinnittää huomio siihen, ettei tv-uutisten kirjoittajilla ja laatijoilla ole aikaa käsitellä asioita muuten kuin lyhyesti. Sanomalehdissä vastaavaa aikaongelmaa ei ole mutta, koska valintaraatia ei ole ollut, eri alojen asiantuntijoiden ja muiden ihmisten osallistuminen asioihin ja tapahtumiin ei ole ollut mahdollista muuten kuin Internetissä. Mikäli osallistuminen tulee mahdolliseksi voidaan puhua joukkotiedotusvälineiden historiassa kokonaan uudesta Internetin viestintäominaisuuksien mukanaan tuomasta aikakaudesta.

[Lalli IsoTalo]

Joukkotiedotusvälineisiin, lehtiin ja televisioon rakentavat sisältöä yksittäiset henkilöt.
...
Koska sanomalehdet julkaisevat lähinnä vain omia tekstejään ...

Eri mieltä.

Sisältömääräykset tukevat omistajalta, ja omistukset keskittyvät yhä enemmän kansainvälisille mediataloille. Päätoimittaja sitten välittää omistajan määräämän linjan toimittajille, jotka toimivat linjan mukaisesti, tai etsivät töitä muualta.

Uutiset saadaan Suomen Uutistoimilta (jonka omistaja on sama kuin tärkeimpien lehtien), ja samat uutiset koipioidaan kaikkiin tärkeimpiin lehtiin.

Koska sanomalehden tila on rajallinen eikä ihmisillä ole aikaa lukea, julkaisukynnys muodostuu korkeaksi sekä tekstien laadun, sisällön että pituuden osalta, mutta tästä lukija myös tietää, että valitussa tekstissä on jotakin, jos se on äänestetty ja katsottu julkaisemisen arvoiseksi.

Olen melkoisen eri mieltä tekstien laadun ja sisällön korkeasta julkaisukynnyksestä Suomessa valtamedian osalta.