Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset hyveet, Euroopan viimeinen toivo

[duc]

Cinninnatus, koko nimeltään Lucius Quinctius Cincinnatus (https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Cincinnatus)

oli antiikin roomalainen kansalaiskunnon ja vaatimattomuuden perikuva. Roomalaisen historiankirjoituksen mukaan hän pelasti diktaattorina Rooman voittamalla eekvit vuonna 458 eaa. ja oli uudelleen diktaattorina 439 eaa.

Wikipedian artikkelissa mm. viitataan toistasataa vuotta vanhaan teokseen: Sjögren, Otto: "Vanha ja Keski-aika", Historiallinen lukukirja. WSOY, 1888, josta alla on lainattu Cincinnatuksesta kertoja osio:

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia latinalaiskansoja aekviläisiä ja volskilaisia, vastaan. Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla, kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!" komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle. Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin, jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa, mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum) alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.

Muokkasin otsikkoa

[Vaniljaihminen]

Nämä on niitä vanhan hyvän ajan roomalaisia, joiden perään Ciceron aikoina kaipailtiin, kun tasavalta oli luisumassa diktatuuriin. Mennyt aika entinen kun ei palannut silloinkaan. Roomalaisuuden palauttamista tosin kun viimeksi tosissaan yritettiin, sitä kutsuttiin fasismiksi.

Roomalaisuuden kuuluisi kyllä olla eurooppalaisuudessa jonkinlainen periaatteellinen hyve, ja se mihin sanalla humanismi oikeasti pitäisi viitata. Mutta aina kun kuulen tuon sanan, mieleeni ei tule Cicero vaan joku Li Andersson murhaajankylmine silmineen.

Mutta klassinen humanismi - sen tunnustan omaksi aatteelliseksi esikuvakseni.

[Golimar]

Roomalaisilla oli sentään joskus hyviä Johtajia, Suomea ovat viimeiset vuosikymmenet johtaneet paukapäät, petturit ja nilkit.

https://hommaforum.org/index.php?topic=74812.5

https://hommaforum.org/index.php/topic,100556.msg2694002.html#msg2694002

[duc]

Latinan kielen sanat vir 'mies' ja virtus 'hyve, miehisyys', josta jälkimmäinen on johdettu, ovat antiikin roomalaisen hyveajattelun keskeiset termit. Alunperin hyveellinen roomalainen oli viisas, oikeudenmukainen, itsehillintään kykynevä ja rohkea sotilas. Myöhemmin Platonin ja Aristoteleen vaikutuksesta virtus irtautui militarismista tarkoittamaan yleisesti hyveellistä miestä. Näin ollen voidaan ottaa mukaan myös antiikin kreikkalaiset hyveet. https://fi.wikipedia.org/wiki/Hyve

Hyve (m.kreik. αρετή, aretē; lat. virtus) on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre. Hyve oli keskeinen käsite erityisesti antiikin moraalifilosofiassa eli etiikassa. - - Antiikin Kreikan neljä hyvettä olivat seuraavat:

-käytännöllinen viisaus (fronēsis, prudentia)
-rohkeus (thymoeides tai andreia, fortitudo)
-oikeamielisyys (dikaiosynē, iustitia)
-kohtuullisuus (sōfrosynē, temperantia)

Eli kyseessä ovat hyvin pitkälti samat kuin em. roomalaiset hyveet. Niistä on sittemmin johdettu myös kristilliset ns. kardinaalihyveet:

Kardinaali- eli päähyveet ovat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, viisaus ja itsehillintä (eli kohtuullisuus).

On totta, että Mussolini ja Hitler vetosivat roomalaiseen militaristiseen hyveajatteluun. Minun on kuitenkin mahdotonta nähdä vaatimatonta ja velvollisuudentuntoista Cincinnatusta samalla viivalla Mussolinin ja Hitlerin kanssa, koska kaksi viimeistä eivät olleet millään tavalla luonteeltaan vaatimattomia.

Tässä klassisista ja kristillisistä hyveistä Timo Vihavaisen mukaan:

Antiikin klassiset neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Niiden saavuttaminen oli luontevasti elämän tarkoitus ja oikeutti kaikkien arvostukseen. Kuten Plutarkhos monien henkilöidensä kohdalla kuvaa, ei kaikkien hyveiden täysimääräinen saavuttaminen useinkaan ollut mahdollista edes sankareille, jotka kuitenkin saattoivat ansaita suurta mainetta ja ihailua.

Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus ovat luonteeltaan selvästi erilaisia kuin klassiset hyveet, joiden saavuttamisessa harjoituksella ja kasvatuksella oli merkittävä roolinsa. Kristillisiin hyveisiin kätkeytyy myös yliannostuksen vaara. Toki myös esimerkiksi rohkeus voi liiallisena esiintyessään muuttua vastakohdakseen, vastuuttomuudeksi ja uhkarohkeudeksi, mutta fanaattinen usko, perusteeton toivo ja intohimoinen rakkaus voivat olla myös intellektuaalista ja jopa moraalista myrkkyä.

Tällöin on kuitenkin muistettava, että myös kristilliset hyveet on käsitettävä oikein, jotta niille ei tehtäisi vääryyttä. Usko, myös silloin kun se on mieletöntä ja toivo silloinkin kun se on epärealistista voivat olla avaimia inhimillisyyteen silloin kun epätoivo ja masennus, ihmisyyden vihollisista kavalin, ovat uhkaamassa. Kristillinen rakkaus eli agape puolestaan ei tarkoita intohimoa, joka on järjen sumentamisen tärkeimpiä välineitä nykykulttuurissa, kuten se oli myös antiikissa. Sen liioitteleminen on harvinaista, jos kohta mahdollista.

[duc]

Olen jo jonkin aikaa pitänyt tälle forumille kirjoittamiani pisimpiä puheenvuoroja eräänlaisina blogiteksteinä. Pyrin linkittämään ne tai jotenkin muuten saavuttamaan niissä edes välttävän muodollisen pätevyyden. Sisällöllinen pätevyys jääköön lukijan arvioitavaksi. Muutama ketju on muodostunut lähinnä omaksi yksinpuhelukseni. Sellainen on ollut esim. Islam ja terrorismi -ketju. Sellaiseksi jäänee myös tämä, koska harva nähnee tällä suoraa yhteyttä maahanmuuttokritiikin kanssa. Tämän tarkoituksena on etsiä jotain yhteistä arvopohjaa, jolle nuiva ja tai nationalistinen väki voisi rakentaa henkistä puolustusta monikulttuuri-ideologiaa, moraalirelativismia ja uskonnollista fundamentalismia vastaan.

Kristinuskon varaan on nyt toivotonta tuota puolustusta rakentaa kristillisen fundamentalismin menetettyä valtansa niin läntisissä kirkoissa kuin yhteiskunnissa. Kristinuskolla on toki tärkeä sija länsimaisessa kulttuurissa, mutta sen voima ei nähdäkseni ole moraalissa vaan opissa, erityisesti soteriologiassa. Ei moraali tietenkään ole yhdentekevä seikka kristityille, mutta siihen keskittyminen johtaa harhaan. Kristityt katsovat ennenkaikkea tuonpuoleiseen, kun nyt pitäisi keskittyä vain kuolemaa edeltävään aikaan.

Elysionin kentät olivat antiikin sotilaiden mielissä kuoleman edessä. Ei niihin usko sen enempää länsimainen uskonnoton kuin kristittykään. Voiko neljä alunperin sotilaan ja poliitikon hyvettä eli rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja viisaus merkitä enää mitään nykyihmiselle? Kristityt tuntevat ne kardinaalihyveinä, joihin sääty-yhteiskunnan aatelismiehet kasvatettiin, he, jotka olivat roomalaisten patriisien perillisiä ja oman aikansa upseereita, yhteiskunnan päättäjiä ja virkamiehiä, joiden moraali määritteli koko yhteiskunnan tilan. Sääty-yhteiskunnan muututtua kansalaisyhteiskunnaksi, näin tapahtui myös Suomen suuriruhtinaskunnassa reilu sata vuotta sitten, menettivät aatelismiesten hyveet merkityksensä yhteiskunnan tukipilareina. Niin aatelisto hyveineen vaipui historian hämärään. Tokko niistä kumpikaan enää koskaan nousee.

Onko hyve-etiikka siis menneisyyden moraalifilosofia? Sanotaan, että kansallismielisyys eli nationalismi on Euroopassa nousussa. Mihin tuo nationalismi moraalinsa pohjaa? Kristinuskoon vai kunkin valtion omaan lainsäädäntöön ja tapakulttuuriinko? Lainsäädäntö on etäinen, johon juristien tulkintatavoilla on prioriteetti tavallisen kansan oikeustajun sijaan. Kuka lainoppineiden ulkopuolelta tuntee tuon tulkintaperinteen, joka kyllä nojaa niin kreikkalaisiin hyveisiin, roomalaiseen oikeuteen kuin juutalaiseen ja kristilliseen etiikkaan, mutta on irronnut uskonnon talutusnuorasta jo satoja vuosia sitten? Luterilaisissa maissa näin tapahtui puoli vuosituhatta sitten uskonpuhdistuksen jälkeen kahden regimentin opin mukaisesti. Katoliset kristityt alistuivat maallisen lain alle vähitellen Ranskan valkankumouksesta lähtien kansallisvaltioiden syntyessä. Kirkkolaki / kanoninen oikeus muuttui kirkon sisäiseksi laiksi.

Tapakulttuuri on kulkenut käsi kädessä lainsäädännön kanssa. Se on muuttunut yhä sekulaarisemmaksi kuten lainsäädäntökin. Sekulaarin yhteiskunnan leimaava piirre on yksilönvapaus. Voiko tällaista yksilökeskeistä väkeä yhdistää millään yhteisillä hyveillä tai moraalilla?

[stefani]

Tämä oli hauska brainstormaus toisessa ketjussa olleen kristinusko-toivon rinnalle, mutta asiaa mietittyäni en kuitenkaan tukisi kumpaakaan näistä ideoista.

Eurooppa tarvitsee sellaista keskustelu- ja esiintymiskulttuuria, missä poliitikot ja aktivistit jaksaisivat sitkeästi puhua oikeista ongelmista ja ratkaisuista asiallisesti, ja joidenkin pitäisi onnistua näyttämään mallia siitä, miten se tapahtuu. Siihen ei ole hyvä idea yrittää sotkea mukaan kristinuskoa tai antiikkia vain tyylin vuoksi.

[Saturoitunut]

Roomalaisten hyveet eivät pelastaneet edes roomalaisia. Ennen pitkää ihmiset oli totutettu sosiaalitukiin, sodat soditutettiin periferian barbaareilla, naisille annettiin miesten oikeudet ja lapsentekoa kammoksuttiin. Voi hyvinkin olla, että tietyn pisteen saavutettuaan kulttuuri kuin kulttuuri laskee aseensa, käy makuulle ja odottaa, että nuorempi ja nälkäisempi jyräisi alleen.

[Vaniljaihminen]

Roomalaisia hyveitä ei juuri noudatettu antiikin maailmassa. Cicero, Seneca, Sokrates sekä monet muut kuolivat juuri sen antiikin yhteiskunnan tähden. Antiikin maailmasta meidän pitäisi nähdä se, että se mitä siitä yleensä tunnetaan (gladiaattorit keisarit antiikinjumalat) ovat juuri niitä asioita, joita nimenomaan ei pitäisi antiikista emuloida.

Rooma ei ollut kansallisvaltio, mutta se sivistyksen kehto Ateena tottavie oli. Ateenan kansalaiseksi ei esimerkiksi kelvannut sellainen henkilö, jonka äiti oli kotoisin toisesta kreikkalaiskaupungista.

[Perttu Ahonen]

Lainaus

Hyve (m.kreik. αρετή, aretē; lat. virtus) on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre. Hyve oli keskeinen käsite erityisesti antiikin moraalifilosofiassa eli etiikassa. - - Antiikin Kreikan neljä hyvettä olivat seuraavat:

-käytännöllinen viisaus (fronēsis, prudentia)
-rohkeus (thymoeides tai andreia, fortitudo)
-oikeamielisyys (dikaiosynē, iustitia)
-kohtuullisuus (sōfrosynē, temperantia)

Itse olen oman eettisen ja moraalisen elämänfilosofiani pyrkinyt rakentamaan juurikin tälle pohjalle ja mielestäni se on kuvaava myös suomalaiselle elämäntavalle yleensäkin.

Heti mulle kaikki tänne nyt ajattelu on tuontitavaraa - monikulttuurista tuontitavaraa ammeerikasta.

[Huscarl]

Minuun teki suuren vaikutuksen eräs varhainen roomalainen jantteri nimeltä Mucius Scaevola. Tuolloin Rooma oli sodassa etruskeja vastaan, jotka piirittivät kaupunkia. Scaevola hiippaili etruskiarmeijan leiriin, jäi kiinni ja hänet vietiin etruskien kuninkaan Porsennan eteen.

Scaevola ei kuitenkaan alkanut anelemaan armoa, vaan sanoi pokkana vihollisilleen, että hän oli tullut tänne murhaamaan heidän kunkkunsa. Hän julisti, että hän oli vasta ensimmäinen lukemattomista roomalaisista, jotka yrittäisivät samaa, eivätkä he lopettaisi kunnes olivat onnistuneet. Sanojen painoksi Scaevola käveli palavan hiilipannun luo, työnsi kätensä siihen ja piti sitä siinä sanaakaan sanomatta, kunnes liha oli sulanut luista.

Tämän episodin jälkeen Porsenna päästi Scaevolan vapaaksi, lopetti piirityksen ja etruskit katsoivat viisaammaksi hakea rauhaa Rooman kanssa.

[sivullinen.]

Roomalaiset hyveet tässä ketjussa esitetyssä muodossa ovat nähdäkseni arvoja, joita Rooman valtakunnan alkuaikoina ei tunnettu ja loppuaikoina nostettiin esiin kuvitelmina vanhoista hyvistä ajoista, jolloin ei enää mitään hyveitä noudatettu. Näin Rooman tuhatvuotisen historian ajalliset ääripäät kuvastuvat näissä hyveissä. Historiallista totuutta niissä ei ole ja niiden avulla ei mätää kulttuuria pelasteta eikä yhtään enempää terve kulttuuri niiden puutteesta kärsi. Kulttuurin kelvollisuus on syvällisempää. Jokainen kulttuuri syntyy stoalaisena ja kuolee epikurolaisena.

Kreikan hyveet ovat vielä vaikeammin tavoitettavia. Kreikan kulttuuri oli jo kuolemassa Rooman kulttuurin vasta aloittaessa. Ensin Roomassa matkittiin muinaista Kreikkaa; ei sitä rappio-Kreikkaa, joka silloin eli vaan tuhat vuotta vanhempaa Homeroksen Kreikkaa. Julius Ceasarkin oli kreikkalaisempi kuin yksikään hänen aikansa kreikkalaisista. Silti hän tuskin osasi olla kovinkaan aito ja alkuperäinen kreikkalainen; hän vain loi hyveellisen mielikuvan ja matki sitä. Myöhempinä aikoina tämäkin mielikuva muokkautui entisestään. Mitään aitoa siinä ei ole.

Näin sekä roomalaiset että kreikkalaiset hyveet ovat ainoastaan ihmiskunnan yleisiä hyvä katsomia piirteitä, jotka on vain sepitetty mainittujen kansojen ominaispiirteiksi. Sepitys nykyisessä kattavassa muodossa on peräisin Renesanssin ajoilta, ja vastaa oikeastaan enemmän sen ihanteita kuin minkään muun ajanjakson. Renesanssin jälkeen on tullut Ranskan vallankumouksen arvot, hegeliläinen kansallismielisyys ja monet muut ajanjaksot, jotka tunnemme liian hyvin voidaksemme niitä katsoa tarpeeksi yleisluontoisesti. Ne ovat kaikki enemmän yhteisöllisiin ominaisuuksiin keskittyviä näkökulmia renesanssin nostaessa esiin ihmistä ja yksilöä.

Tässä mielessä kannatan Renesanssin arvoja paljon ja toivon niille menestystä. Mutta tiedän ihmisyyden aina vuoroin kukoistavan ja vuoroin musertuvan yhteisön paineen alle; liberalismi muuttuu aina lopulta sosialismiksi ja tämä taas liberalismiksi. Parhaat arvot ovat siksi parhaita arvoja vain siinä ajassa. Huolimatta tästä seuraan innolla, mitä tämä ketju tuo tullessaan. Jos se vain toistaa Renesanssin toteamuksia, petyn, mutta jos se sovittas ne meidän aikaamme ja vie vielä eteenpäin, niin iloitsen.

[Vaasalainen]

Euroopan viimeinen toivo on kansallisvaltiot ja jokainen oma kansallinen kulttuuri itse taistelee olemassaolonsa puolesta. Eurooppaa ei pelasta antiikin Kreikan jutut eikä ainakaan Roomalaiset hyveet.  Lyhyesti sanottuna, Eurooppa, joka edustaa vain noin viittä prosenttia maailman väkiluvusta ei selviä enää afrikkalaisten eikä arabien valloitukselta. Eurooppa on jo melko pitkälti sisältäpäin valloitettu maahanmuuton ja -tunkeutumisen avulla. Euroopan viimeinen toivo on, että jokainen itsenäinen kansa koittaa pelastaa sen mikä on enää pelastettavissa.

Ylläolevan tosiasian tunnustaminen on alku sille, että Suomen kansa voisi jotenkin selviytyä.

[Paawo]

^Historian opetukset eivät valitettavasti sellaisenaan pelasta kansakuntia ja ihmisjoukkoja. On sitä vastoin tärkeää ymmärtää vaikuttimet erilaisten historiallisten päätöksien takana. Kansanmurhien takana ei milloinkaan ole ollut yksittäisten johtajien tuntema viha, vaan aina vallan kahvaan kiinni päässeen porukan mieltymys silloiseen ökyelämäänsä. Retoriikan mestareita ja osaavia manipulaattoreita ovat kaikki suurmiehet olleet, ajasta ja paikasta riippumatta. Huonompiosaisille väkivallan työrukkasille on riittänyt iskostettu tietoisuus siitä että ovat hyvällä asialla, ja myös se lupaus että hirmutekonsa tullaan lopulta palkitsemaan - joko Jumalan tai maallisen hallitsijan toimesta.

Viisas johtaja sen sijaan pohtii herkeämättä tehtävänään olevia päätöksiä historian valossa unohtamatta toisaalta mittakaavaa jossa nimenomaiset päätökset ovat.

Helvatisti enemmän hyötyä monipuolisesta historian tuntemuksesta ja laajasta yleissivistyksestä on jokaiselle rivikansalaiselle.
Olen eniten peloissani siitä miten tätä tosiasiaa tänä päivänä kriminalisoidaan, jälleen kerran.

[IDA]

Kreikan hyveet ovat vielä vaikeammin tavoitettavia. Kreikan kulttuuri oli jo kuolemassa Rooman kulttuurin vasta aloittaessa. Ensin Roomassa matkittiin muinaista Kreikkaa; ei sitä rappio-Kreikkaa, joka silloin eli vaan tuhat vuotta vanhempaa Homeroksen Kreikkaa. Julius Ceasarkin oli kreikkalaisempi kuin yksikään hänen aikansa kreikkalaisista. Silti hän tuskin osasi olla kovinkaan aito ja alkuperäinen kreikkalainen; hän vain loi hyveellisen mielikuvan ja matki sitä. Myöhempinä aikoina tämäkin mielikuva muokkautui entisestään. Mitään aitoa siinä ei ole.

Ovathan nuo johdettavissa Platoon, joka ne muotoili. Arsistoteleen kautta ne tulivat keskiajan eurooppalaiseen filosofiaan. Siis jos uskomme, että Plato ja Aristoteles ovat olleet olemassa ja kirjoittaneet niin kuin se meille esitetään.

Erittäin yleismaailmallisia nuo ovat ja niiden noudattaminen ei vaadi mitään muuta kuin omaa tahtoa. Nykyisin aika pitkälle odotetaan, että valtio noudattaisi niitä ihmisten puolesta koska nämä eivät jaksa mitään noin vaativaa. Usko, toivo ja rakkaus ovat noista oleellisesti poiketen teologisia hyveitä. Kristinuskossa tunnetaan erikseen myös seitsemän hyvettä, seitsemän kuolemansynnin vastakohtina. Kuolemansyntien parissahan Eurooppa, ja Suomi sen mukana, piehtaroi aivan vakaalla harkinnalla ja kiimaista intoa täynnä.

[ISO]

Roomalaisten hyveet taitaa olla suurin piirtein sama asia kuin Japanilaisten samuraitten hyveet.

Ihan vaan pelkkää haihattelua.

Ihmiset on aina olleet itsekkäitä ja tavoitelleet omaa etuaan.

Ja tulevat sitä aina olemaan.